Oscar-voittajan otteella itseen.

Sain hymyn naiselta, jolla on mieletön ura - ja aura. Oscar -voittaja, Ranskan kaikkien aikojen palkituin näyttelijä Juliette Binoche oli vierailulla Lissabonissa Portugalin merkittävimmän Lisbon & Estoril -elokuvafestarin aikaan, tämän viikon. Tämän viikon, jota kutsutaan nimellä "Verão de San Martinho", Portugalin intiaanikesä, jota perinteisesti seuraa hyytävä talvikausi. Se on joka vuosi tarkalleen 11.-18.11. Luonnon täsmällisyyttä ei voi kuin ihmetellä.

Viimeisenä intiaaniviikon hetkenä, sunnuntai-iltana, olin sulloutunut monien taidealan ihmisten tavoin Nimas - Cine Radion saliin kuuntelemaan Juliette Binochen sanoja. Elokuva - ja teatterialan ihmiset saivat kysyä häneltä kuvaamiseen ja elämään liittyviä kysymyksiä, ja Juliette vastasi auliisti. Hänen suora läsnäolonsa oli häkellyttävä, ei voinut kuin ihailla kuinka auki tämä liki viisikymppinen nainen oli.

Juliette puhui näyttelijän ja ohjaajan välisestä intiimistä suhteesta, uskalluksesta sukeltaa oman itsensä eri tasoihin ja päästää toinen osalliseksi siitä prosessista. Ujoudesta, epävarmuudesta, omien heikkouksien hyväksymisestä. Että kaikki lähtee hyväksymisestä, siitä hetkestä kun tutkii epävarmuuden tunteen läpikotaisin, ja hyväksyy, että on maailman surkein. Yleensä hyväksymisen jälkeen tapahtuu ihmeitä. Työn jäljessä näkyy armo itseä kohtaan, inhimillisyys. En vielä osaa pukea sanoiksi kaikkea, mutta Julian sanat oman ujouden voittamisesta "kun tietää tavoittelevansa työllä jotain suurempaa, oman egon ylittävää"  hivelivät mieltäni. Ja sitten, kun kaikki lähtivät salista, katseemme kohtasivat puolen sekunnin ajan, ja hän HYMYILI. Minä virnistin takaisin, ja olin myyty. Maailma tarvitsee tuollaisia naisia. Inspiroivia, vahvoja ja rohkeita sellaisia.

Tällä viikolla niin työssä kuin pääni sisällä käsittelin perustunteita: Rakkautta, raivoa, iloa ja pelkoa. Voisi sanoa tätä itsetutkiskelun viikoksi, joka huipentui siihen, että sain Julitte Binochelta hymyn. Olen huomannut, että niin ilot ja surut tuntuvat rajummin vieraassa kulttuurissa. Tällä viikolla tuntuu, että olen kuin varhaisessa kehitysvaiheessa oleva lapsi, joka kävelemään ja puhumaan opittuaan rakentaa vastavuoroisia luottamussuhteita ympäristössään. Ja jos jokin ei mene niinkuin on sovittu (tai kuten tässä kulttuurissa, jos luvataan jotain, se ei välttämättä tapahdukaan), pettymys tuntuu henkilökohtaisena loukkaamisena, hylkäämisenä. Kuin lapsi, joka kaipaa vahvistusta omalle olemassaololleen. Tätä kehitysvaihetta voisi kutsua myös kulttuurishokin pohjaksi, kun tulee vedettyä päivässä monta päänsisäistä kilaria, kun ei ymmärrä, miksi kommunikaatio ei pelaa.

Valjastin turhautumiseni työhön ja päätin käsitellä viikottaisessa Teatro workshopissa tunteiden ilmaisua, pidättämistä ja vapauttamista. Kun työpaja oltiin saatu aloitettua puoli tuntia sovitun jälkeen, ja joukko oli taas eri kuin viime viikolla, tajusin, että oikeisiin tunteisiin esille tuloon vaaditaan ryhmässä luottamusta. Ja kyse on teineistä, joiden pehmittämiseen tarvitaan aikaa. Teetätin silti tunne-improvisaatioita. Improjen kautta sain kuitenkin arvailemalla merkityksiä täydennettyä sanavarastoani ja nähtyä, mistä aiheista he lähtevät luontaisesti improamaan. Perus- vanhempi -teini-suhteet, opettajanhuone, bestikset ja poikaystävät tulivat näyttämölle. Keskityin niin kuunteluun, että sekoilin harvinaisen paljon tehtävänannoissa. Aloin miettiä, pitäisikö minun vain pitäytyä sanattoman teatterin opetuksessa ja luottaa itsekin pelkkään kehonkieleen. Tai alkaa kirjottaa taas sanasta sanaan, mitä aion sanoa ja lopettaa ainaisen improilun. Mutta silloin en kuuntelisi, sitä mitä tilanne kulloinkin vaatii. Haastavaa.

Marta sulkee sellin ovea

Viime viikon blogikirjoituksen päätteeksi olin menossa pitämään "haasteelliselle luokalle" rytmiikkatuntia odotuksin 0. Marta, joka lähti Batoto Yetusta minun tuekseni, oli aika varma, että homma ei tule toimimaan. Jollain oudolla tavalla odotusten olemattomuus vapautti minut, sillä ajattelin ettei tarvitse onnistua. Totesin rytmiikalla ja ylipäätään fyysisellä yhteisen rytmin tavoittelulla olevan hämmentävä vaikutus - Kukaan turmassa, luokassa, ei boikotoinut opetusta, kaikki pysyivät piirissä oppitunnin ajan ja joka ikinen yritti. Jokaisen piti myös keskittyä siihen, että ymmärsivät minun portugaliani. Tunnin viimeisessä harjoituksessa jaoin porukan kolmeen osaan ja annoin jokaiselle ryhmälle rytmin, jota tapautuksin pitää yllä. Sen hetken 15 hengen ongelmaluokka toimi kuin unelma. Tai no, tällä kertaa 13 hengen porukka, sillä 2 oli erotettu muutamaksi päiväksi koulusta. Kuulemma vielä ne, joilla oli parhain rytmitaju. Hmm. Koulupulpetissa oppiminen ei vain sovi kaikille, erottamisen uhallakaan.

Mamma yleisöstä nousi osallistumaan esitykseen ja sai raikuvat aplodit

Tämä viikonloppuna järjestettiin Lissabonin keskustassa ilmainen ImigArte -festari, jossa oli
teatteria, runoutta, musiikkia,työpajoja  niin Unkarista kuin Angolastakin. Edustettuna oli kaikkiaan parisenkymmentä maata. Näin forum-teatteriesityksen ihmisistä, jotka ovat syntyneet Portugalissa, mutta heillä ei ole kansallisuutta vielä kolmekymppisenäkään. Kansalaisuutta ei saa ilman työsopimusta, ja työtä ei saa ilman kansalaisuutts. Yleisössä oli ihmisiä, joita asia kosketti. Esityksen päätteeksi jokaisen joka on syntynyt Portugalissa mutta jolla ei ole kansalaisuutta, tuli nostaa käsi ylös. Aika monta kättä nousi. Vaikka Portugalia, ja eritoten Lissabonia pidetään monien kulttuurien sulatusuunina ja Euroopan afrikkalaisimpana pääkaupunkina, on vallalla asenne, että mamu on aina mamu, vaikka olisi syntynyt täällä. Esityksessä portugalilaiselle toisen polven Kap Verdeläiselle ladeltiin: "Palaa omaan maahasi, et ole täältä!" Vaikka eletään Euroopan toiselle laidalla, tuli jotenkin koto-Suomi mieleen...

"Ilman papereita en voi tehdä työtä, ja ilman työtä en saa papereita."

Minä tiedän, etten ole täältä, mutta tiedän samalla, että pohjoismaisena tyttönä minua kohdellaan kuin kultakimpaletta - Tulen yltäkylläisyyden luvatusta maasta, sillä meiltä ei mitään puutu. Paitsi tietysti aurinko, suuren osan aikaa. Minua ei käsketä Angolassa syntyneen tavoin palaamaan maahani, vaan tuomaan toimivan kulttuurin edellytykset tänne. Ja jokapäiväisessä elämässä sitä olen vähän yrittänytkin, tuoda selkeyttä, logiikkaa ja suoraa kommunikaatiota, jossa sovituista asioista pidetään kiinni. Mutta tällä tykätään puhua ja pyöritellä juttuja loputtomiin ilman tulosta. Ja mitä byrokratiaan tulee,  papereita täällä pyöritellään Suomen veroisesti. En tiedä tekeekö ympäristö kaltaisekseen, mutta olen itsekin alkanut lipsua lupauksista ja sovituista ajoista... Kuin lapsi, joka oppii ympäristöltään, miten maailma toimii.

"All alone, 

Whether you like it or not, 

alone will be something you'll be quite a lot!" 

(Dr.Seuss, runosta Oh, all the places you'll go!)

Tällä viikolla tuntuu, että olen taistellut sisäisiä tuulimyllyjä, itseäni vastaan. Omaa seuraani vastaan. 

Kun lähtee maailmalle, joutuu olemaan aika paljon omien kelojensa parissa ja luomaan itseään uudelleen. Välillä nuo omat kelat ovat pahimpia ja kaikki vastoinkäymiset alkavat paisua pään sisällä. Eikä vieraassa kulttuurissa ei ole ketään, joka läpsäyttää poskelle ja pysäyttää nuo ylikierrokset. 

Paitsi yksi eestiläinen tyttö, joka luki minulle Dr. Seussin runon Oh all the places you'll go. Suosittelen, lukekaa, vaikka pitkä onkin! Varsinkin uuden edessä! http://likeafieldmouse.com/post/37582481660/dr-seuss-oh-the-places-youll-go. 

Dr.Seussin kätyrin Katariinan, punaviinin ja joulun ensimmäisen suklaapukin seurassa sain taas elämään perspektiivin hetkeksi. Niin pienistä asioista on elämä kiinni: Hyvästä seurasta, joka palauttaa tähän todellisuuteen. Vertaistueksi sitä myös kutsutaan. Kun lähtee maailmalle, jotain jää taakse, jotain kuolee, jotta uutta voi syntyä. Niinkuin ystävyyssuhteita.

Päätin juuri terapeuttisen kirjamatkani Kyllikki Vilan parissa. Hän puhuu noista elämän rajapinnoista, syntymästä ja kuolemasta, jotka matkalla ollessa ovat vahvasti läsnä. Kyllikki arvelee, että jotkut ihmiset jännittävät niin paljon noita raja-pintoja,  etteivät he koskaan lähde yksin, itsensä kanssa, matkalle vieraaseen kulttuuriin ennen sitä lopullista matkaa. Sillä yksin matkalla, omaa itseään sietäessä saa hetkellisen välähdyksen siitä, miltä tuntuu, kun yksin tänne tullaan ja yksin lähdetään. 

Myös upea Juliette Binoche päätti viikon sanoihin elämän ja kuoleman rajapinnoista.  Hän  puhui intiimiin työskentelyyn hyppäämisestä: Uuden synnyttämisestä, ja samalla luopumisesta, itsensä hylkäämisestä. Jotta aina voi luoda sitä uutta, muuttua itsekin. Nuo sanat antoivat voimaa uskoa, että on oleellista ja karmaisevan tärkeää kohdata oma seuransa - tykkäsi siitä tai ei.

Nyt on kohdattava intiaanikesä- viikon jälkeinen todellisuus, uusi viikko uusine haasteineen. Muistettava Julietten aura, ja SE hymy, ah!

Psst. Onneksi Portugali voitti Ruotsin perjantain fudispelissä, sillä hurrinaapurimme olivat levittäneet Praca de Comercion täyteen sini-keltapaitaisia öykkäreitä ja koko keskusta kaikui ruotsipopista ja kannustushuudoista. FORCA PORTUGAL!

HEJA SVERIGE.Perjantai-iltapäivä keskellä Lissabonia.

Beijinhos,

Anni

Väläyksiä viikosta:

Tästä tuli mieleen Pasilan Veera

Brasilialaista kansanmusiikkia

.. jotka muuttuivat koko kansan sambakarnevaaliksi.

Kongolaista herrasmiesenergiaa

just before chinese show

Amen.

Kylmästä lämpimään?

Heräsin tänä aamuna siihen, että minulla on KUUMA. Pikkuhuoneeni patteri oli ahkerasti lämmittänyt huonettani läpi yön. Verhojen välistä paistoi aurinko. En ole pitkään aikaan ollut näin kiitollinen lämmöstä. Vietin viikonlopun Vila Realin läänissä, aivan Portugalin pohjoiskolkassa.
Sen jälkeen lupasin olla valittamatta Lissabonin lämpötiloista. Jylhien vuorien ja viinipeltojen keskellä mittari näytti +10 astetta, niin sisällä kuin ulkonakin. Ilman kosteus oli minulle ennenkokematonta. Minua oli varoitettu, mutta tahdoin kokea sen. Viiden ja puolen tunnin bussissa istumisen jälkeen päädyin Alijón pieneen kylään, pääsin hulinasta hiljaisuuteen, joten kaipasin.

Vila Real. Arkeologin kotona kiviäKIN kiinnostaa. Tuo kosteus ei ole sadetta.

Viiniä ja vuoria silmänkantamattomiin.

Tämän oven takana maistelin paikallisviini Moscatelia. Makiaa oli.

 

 

 Vila Realin reissulla tajusin jälleen, kuinka nautin portugalilaisen pikkukylän elämän tarkkailusta.
Viini, ruoka ja kahvi halpaa, ihmiset ujon ystävällisiä. Moscatelia nautittiin kodinomaisessa pikkubaarissa, jossa omistaja makaa sohvalla ja tuijottaa jalkapalloa telkkarista. Vaimo luki minulle horoskooppia lehdestä. Tunnelma oli pysähtynyt. Kostealle kylmyydelle ei voinut muuta kuin nauraa, ja se nauru piti lämpimänä.

Ready to rock

 Viikkoni alkoi huomattavasti lämpimimmissä merkeissä, kun viime lauantaisen Batoto Yetun tanssitreenien jälkeen Claudina, eräs tanssijoista, ilmoitti minulle, että nyt treenataan kolmen naisen kesken yksi koreogrrafia ja mennään näyttämään se tanssikouluun Almadaan. Claudina alkaa ohjata tanssitunteja, ja tekisimme äkkiseltään demon. Kuulin itseni sanovani kyllä. Niinpä kahden tunnin heilumisen jälkeen jäimme vielä Claudinan ja Marizan kanssa valitsemaan musiikkia ja muistelemaan koreografiaa. Se tuli esittää parin tunnin päästä toisessa kaupungissa. Loppujen lopuksi meillä oli puoli tuntia aikaa  a jantar, illallistaa, ja käydä suihkussa ennen hurjastelua toiselle puolelle jokea. Päätin kutsua paikalle eesti-ystäväni Katariinan, joka asuu Almadassa..

Vähän jännitti, kun paikalle tullessa sali olikin täynnä väkeä.

Tämä on video.

Vaikka olenkin ottanut Portugalissa asenteen "Sano kaikelle kyllä, jos et näe mitään menetettävää", niin pieni pelko häväistyksestä hiipi mieleen hetkeä ennen valoihin astumista. Valittu biisi oli todella nopea, ja pelkäsin lyhyen treenin jälkeen sekoittuvani askelissa. Pelkäsin, että sekoiluni veisi huomion itse tanssista ja tekisi hallaa tälle. Ihme ja kumma, Katariinan videoista ja kuvista päätellen pysyin ihmeen hyvin rytmissä. Ei ollut aikaa ajatella, vain antaa kehon puhua. Huh.

Katarina keskittyy meidän puolesta. Jälkeenpäin kommentoi: "Wow! How wild, how energetic, how overall you people use the body!"

 

 

 

 

.. Ja koitoksen jälkeen pääsin kotoisten herkkujen äärelle. 

Pieniä voittoja sateli männä viikolla koriini tiistaina Paco de Arcosin lähiön luovan tanssin / teatteriharjoitteiden tunnilla, jossa sali on yleensä täynnä villejä afrotyttöjä. Tahdoin työskennellä hiljaisuudessa, koittaa kuunteluharjoitteita. Vaikka keskittyminen pienemmillä välillä herpaantuikin, olin yllättynyt, että itse ryhmästä eräs tyttö nosti kätensä (merkki hiljentymisestä) kesken peili- harjoitteen, jossa osalla meininki meinasi karata käsistä. Pikku hiljaa kaikki nostivat kätensä ja hiljenivät. Sitten selitin matalalla äänellä ohjeet jälleen kerran. Sisälläni riemuitsin, että olin saanut otteen heihin. Teatterihetkeämme seuraava afrotunti alkoi tästä tunnelmasta ja jälleen huudon sijaan tanssinohjaaja Luísa istutti tytöt maahan, ja kehotti: "Inspira, respira." Hengitä sisään ja ulos. Siitä se kaikki loppujen lopuksi lähtee - ja siihen se palaa.

Itse pääprojektini, teatteritoiminnan perustaminen Batoto Yetuun, on siinä pisteessä, että luottamusta ja sitoutumista haetaan. Torstaina workhopissa oli kuusi tyttöä, mitä pidin itselleni sopivana määränä ohjata tässä vaiheessa omaa kielellistä prosessiani. Seurassa on kokeilijoita, ja sitten on niitä, jotka tahtoisivat alkaa työstämään näytelmää pikemmiten. Itse olen näiden tahtotilojen ristiaallokossa, sillä pelkään, että aika loppuu kesken. Jos keskitymme perustyökalujen haltuun ottamiseen ja tiiviin ryhmän muodostamiseen, siihen menee helposti pari kuukautta. Sitten pitäisi äkkiä keksiä näytelmä ja ohjata se ennen helmikuun loppua (ja luettuani viikonlopun matkallani portugalilaista näytelmää Felizmente ha luar! voin kertoa, että kieleni ymmärrrys ei ole tällä tasolla). Toisaalta, jos keskitymme teemoittain eri teatterityökalujen tutkimiseen, voi ryhmästä lähteä väkeä, sillä ihmiset ovat tottuneet tähtäämään lopputulokseen ja näyttää osaamistaan muille. Ymmärrän tämän, mutta yritän arvioida, mihin rahkeeni riittävät.

Kohta lähden ohjaamaan rytmiikan avulla Paco de Arcosin koulun haastavia nuoria. Tein päätöksen olla kokeilematta teatteriharjoitteita tämän luokan kanssa, sillä ainoa, mihin he hetkittäin keskittyvät, on rytmi. Nyt pääsen katsomaan turman kaltereiden sisään, kuinka metodeilleni käy.

Onneksi Lissabonin valo on tullut takaisin, muuten maanantai voisi lähteä tahmeasti liikkeelle. Olen  päässyt kylmästä lämpimään, ainakin hetkeksi. Ja se lämpö pitää minut liikkeellä. Nyt otan siitä kaiken riemun irti.

 Beijinhos,

Anni

 

Paistoi se aurinko pohjoiseenkin. Sunnuntaiaamu.

Loppuun asioita, jotka tekivät minut iloiseksi menneellä viikolla:

Kirjakauppakuppila kotini lähellä.

"Photowalk" Lissabonin yllä

Photowalkin jälkipuinnit Parque Pricipe Realissa

Eestin söpöin tyttö.

Cascain ILMAISET polkupyörälainaamot!

Graham's ja muut viinit keskellä Vila Realin maastoa

Seitsemäs aalto.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Out of the comfort zone: Casting, turma ja Portugalin koulumaailma.

On marraskuun ensimmäinen. On ihmeellistä, että parin viiko

Tämä hetki, cafe de Fabrica.

n kylmyyden, sateen, tuulen  sekä tulvan jälkeen aurinko paistaa tänään 20 asteen teholla. Olen elänyt pienessä sumussa jo jonkin tovin, vuorotellut kurkkukivun, flunssan ja yskän välillä. Koko ajan on ollut kostean kylmä. Nyt kuitenkin istun lempiluomukuppilassani kotikulmilla, Cafe de Fabricassa.

Puolikuntoinen tila on jatkunut nyt toista viikkoa, mutta tämänpäiväinen auringon esiin tulo helpotti kummasti oloa.
Olin juonut litroittain teetä ja kokeillut poppakonsteja, nauttinut porkkana-hunaja-sipuli-sitruuna-liemestä á la kämppikseni Filipa, popsinut Strepsilsejä ja käyttänyt viimeiset Finrexit. Vasta aurinko auttoi esiintulollaan. Lissabonin valo on taianomainen. Tuijotellessa parantajaani ajattelin:

Kun ihmiseltä puuttuu koko ajan lämpö, on kehon vaikea tervehtyä, toimia jälleen. Ja kun keho ei toimi, ei toimi myöskään mieli.

Etsin talostamme pikkupatterin. Lämmitän nyt sillä huonettani iltaisin. Sillä sekä Ikean kynttilöillä. Sitten kääriydyn köhimään kahden viltin alle.  En voi syyttää pelkästään suomalaisia tottumuksiani, sillä myös paikalliset pärskivät ja yskivät joka puolella. Sitten ihmetellään, miksi?

No minä kerron: Joka ikisessä paikassa pidetään KAIKKI ikkunat ja ulko-ovet AUKI. Ei ole väliä, onko kyse kodista, koulusta, työpaikasta tai kaupasta, niin läpiveto käy, vaikka ulkona tuulisi ja sataisi kuinka kovaa. Kysyin "Miksi?" ja sain vastauksen, että on vain tapana pitää ovet auki. Oikein ihana tapa, mutta että talvellakin...?

Talojen perustukset ovat toista luokkaa ja usein talojen sisällä on kylmempi kuin ulkona. Hmm. Villatöppösiä jalkaan vain.

Oikealla Sane.

Puolikuntoisuudesta huolimatta en ole jäänyt petiin, vaan uppoutunut Integ.Arte -projektin parissa portugalilaiseen koulumaailmaan.
Olen oivaltanut, että ei ole sattumaa, että portugalin luokkahuone turma, muistuttaa suomen sanaa tyrmä (vankila). Menimme maanantaina yhdessä Batoto Yetun perkussionisti-maestro Sanen kanssa tutustumaan Paco de Arcosin lähiökoulun luokkaan, jolla on suuria motivaatio-ongelmia koulumotivaation kanssa. Kolmannen sektorin hankkeilla, kuten tässä tapauksessa rummutuksen opettelulla ja draamalla koitetaan saada koululaiset kiinnostumaan uusista asioista. Löysimme pienen etsinnän jälkeen tilan, jossa rumputunnin tuli tapahtua. Tilan edessä oli rautakalteriportti. Tämän jälkeen ovi avattiin vielä kahdella avaimella. Tilassa ei ollut verhoja, pöytiä tai edes penkkejä. Se muistutti varastoa, jossa sattuu olemaan kalteiroidut ovet ja ikkunat. Haimme nuorten kanssa yhdessä tuumin penkit ulkoa. Vietimme tuossa turmassa 15 nuoren kanssa oppitunnin (45 minuuttia) tutustumalla perus-rytmiikkaan. Ensimmäisen kerran minun tuli tarkkailla ryhmää, jotta tietää millaisia juttuja heidän kanssaan voisi tehdä yhdessä tulevan työparini Martan kanssa.
On kaunista katsottavaa, kun ihminen keskittyy yhteen asiaan, kuten rummutukseen. Oli hienoa nähdä, että kaikki olivat mukana. Ehkä he saivat purettua turhaumaa paukuttamalla bongoa.

Hetki ennen hyökkäystä

Tilanne oli toinen tänä tiistaina, kun minut passitettiin yksin tekemään Casting Batoto Yetun teatteriryhmään Escola de São Brunon kouluun, joka on pari kilometrin päässä Batoto Yetun toimistolta. En ymmärtänyt casting- ajatuksen ideaa, mutta minulle sanottiin, että se kuuluu asiaan täällä main. Alunperin minulla piti olla henkinen tuki mukana, mutta kuten kulttuuriin kuuluu, yllätyksiä tulee ja huomasin jälleen talsivani yksin koulun muurien sisään...
Paikalle tullessa sain käyttööni auditorion ja teippasin ulkopuolella listan, johon halukkaat voivat rustata nimensä. Tyyppejä tulikin yli 20 ja minulla oli tunti aikaa hoitaa homma kunnialla läpi. Olin suunnitellut pari nopeaa teatteriharjoitetta, ja jokaisella ryhmälla oli 15 minuuttia aikaa. On sanomattakin selvää, että hoitamalla yksin kellotuksen, tehtävänannot ja tietojen keruun ei aikaa jäänyt paljon ihmisten kohtaamiselle. Olin iloinen, että sain ihmiset toimimaan ja he kykenivät improvisoimaan. Casting otetaan täällä vakavasti, mutta olin iloinen, että kukaan ei jäätynyt. Olisi epäreilua sanoa vartin jälkeen, että sinusta ei ole mihinkään. Niinpä päätin jokaisen vartitunnin session sanomalla, että jokainen ryhmästä on tervetullut kokeilemaan teatteria rauhallisimmissa merkeissä Batoto Yetun tiloihin joka torstai, jolloin pidän workshopia.

Sain apujoukkoja teatterin ilosanoman levitykseen

 Loppujen lopuksi paikalle eiliseen teatterityöpajaan löysi seitsemän tyyppiä, eli noin puolet enemmän kuin viime kerralla.  Työpajasta rauhallisuus oli kuitenkin kaukana. Samaan aikaan teatterityöpajan kanssa oli päätetty järjestää Halloween-juhlat ja projektipäällikkömme Teresan läksijäiset. Kaikki samassa salissa tietenkin.

 Päätin käyttää levottomuutta ja linkittää teatteriharjoitteet Halloween -teemaan.
 Tunne-harjoitteet sisäisine hirviöineen ja ryhmäharjoitteet zombie-perheineen olivat hykerryttävää katsottavaa. Ehkä olen oppinut kärsivällisyyttä ja rautaista ammattitaitoa, sillä tilassa käyvästä liikenteestä huolimatta jatkoin rauhallisesti ohjaamista - portugaliksi improvisoiden tottakai. Tajusin, että tykkään toimia yhden teeman ympärillä kerrallaan. Saimme nippa nappa aikaa tunnin verran, kun minua huikattiin lopettamaan työpajaa. Oli Halloween-bileiden aika.  En panikoitunut, mitä ihmettelin itsekin. Sain jopa rakennettua toiminnalle jonkinlaisen kaaren. Tilanne oli äärimmäisen haastava, sillä tila oli avoin ja ovet ja ikkunat (ja ihmiset) kävivät koko ajan. Perus-kaaos päällä, minä sen keskellä. En voinut kuin toivoa, että tyypit tulevat ensi kerralla paikalle. Katsotaan, vamos a ver..

Heippa Teresa, Hugo tulee taloon!

Halloween-juhlien ohella hyvästeltiin siis pomoni Teresa, joka lähtee yliopistolle tekemään tutkimusta. Hänen paikalleen  tulee projektipäälliköksi astuu MIES, mikä mielestäni tekee hyvää toimiston dynamiikalle, jossa tähän asti on häärännyt pelkkiä naisia.
Uusi pomoni on Hugo, joka on aiemmin koordinoinut paljon mm. sairaalaklovneria-projekteja sekä kuuluisan lissabonilaisen fyysisen teatteriryhmä Châpiton meininkejä. Muutos on aina hyvästä, ja itse odotan innolla uusia tuulia ja ideoita. Tämä uusi pomo olisi innokas viemään tanssin ohella teatteria lähiöihin ja toimimaan eri yhteisöjen kanssa.. Kuulostellaan, mitä tuleman pitää..



Olen usein herännyt täällä hetkiin, ettei voi muuta kuin nostaa kädet ylös ja nauraa (tai itkeä). 

Luovuttaa.

Kun touhotetaan, että nyt tulee toimia, mutta mitään ei tapahdu. Kun mitään ei oikeasti tapahdu kuin vasta sitten, kun on pakko. Kun olen kuvitellut ymmärtäväni kaiken mitä sanotaan, mutta olen ymmärtänytkin kaiken päinvastoin. Kun olen keskellä afrikkalaista tanssiesitystä, lavalla. Ja kun julkinen liikenne.. Joo, en enää valita Helsingin palveluista: Busseihin ei ole Lissabonissa lainkaan luottamusta. Itkun ja naurun raja on hiuksenhieno siinä vaiheessa, kun on odottanut tulvivalla mukulakadulla linja-autoa 40 minuuttia eikä edes tiedä muuta vaihtoehtoa kuin odottaa. Odottaa ja luovuttaa.

Vinkki: Jos muutat portugaliin, ota mukaan Nokiat. Niillä saa myös kavereita, esim. junassa.

Reissunainen Kyllikki Villa pohtii jo usein siteeraamassani kirjasessa (Vanhan naisen lokikirja), että mikä laittaa ihmisen liikkeelle, lähtemään seikkailuun muihin kulttuureihin? Hän tulee tulokseen, että "kai se on se vastusten voittamisen tarve." Itse ainakin tunnustan vastustavani monia asioita, kuten teini-ikäisiä,  ja kappas, päädyn työskentelemään juuri heidän kanssaan. Suomessa kammosin taannoin somalinaisia, silloin päädyin ohjaamaan heille teatteria.

Pelko, vastustus ja uteliaisuus ajaa ihmisen ihmeellisiin tilanteisiin. Jos antaa itsensä niiden vietäviksi, voi rikastaa elämäänsä aika lailla. Vastuksia, itse luotuja tai olosuhteista annettuja jokainen kohtaa koko ajan. Haaste onkin huomioida jokainen pienen voiton hetki. Vaikka se voitto olisi pikkuruinen.

On se HASSU. Bragassa, Pohjois-Portugalissa.

"The life begins out of your comfort zone." (Katarina, Estonia)

Olen ollut aika paljon mukavuusalueeni tuolla puolen. Välillä se on ollut puuduttavaa, sillä minulla ei ole ollut lähipiirissä ketään, joka jakaa tämän kokemuksen. Paikalliset kaverini voivat vain aavistella, mutta eivät samaistua. Sitten tutustuin Bragassa EU:n kustantamassa koulutuksessa eestiläiseen Katarinaan, joka asuu Rio Tejo -joen toisella puolen, Almadassa. Katarina sanoi minulle:  
"You have the cutest portuguese accent I have ever heard".  Niinpä meistä tuli kavereita. Tapasimme eilen Halloween -humussa Bairro Alton kadulla ja tulin hirvittävän iloiseksi, kun sain puhua englantia ja vertailla jopa suomen ja eestin sanontoja. Sitä alkaa arvostaa tällaisia kohtaamisia aika lailla. Laskeutumista turvallisimmille kommunikaation seuduille jatkuvan portugalin aikamuotojen pohtimisen sijaan.

Suomessa sitä valuu helposti liiaksi mukavuusalueelle ja unohtaa oman kielen kauneuden. Ylipäätään kielen tai kielivammaisuuden merkityksen. Sitä kokemusta tulin tänne verestämään. Etten unohtaisi. Ja etten unohtaisi, millaisissa tilanteissa tunnen voittavani elämässä eniten.

Turvallista viikonloppua, olkoon se comfort-zonella tai sen tuolla puolen!

beijinhos,

Anni

Bragan illassa