This is for my people.

"There is something is this country, something that is part pf me and these following words.."

It's my last Sunday morning in Lisbon. Two of my dear friends, Katarina and Mikael, are still sleeping here at my place. This last week has been like a bitter sweet funeral, and some of the guests are willing to stay with me until the end. Until the plane gets off the land of Lusomania. I decided to write the last blog post from Lisbon in English, so some of the readers don't have to guess the puzzles of Google translator.

I believe that people make the place. During this half a year I have received the most sincere hospitality and true gestures of friendship more than ever before. I don't know if it is the climate, if it is different education or just me been plain lucky, but I have met people that will stay in my life. For sure.  THANK YOU for making my adventure.

1. The Moments

I may don't have photo from every one or every situation. It doesn't mean that they are less important.
In this moment of collapse, I came up with some highlights, people and places, which I will carry in my heart.

The ugliest cafe, cheapest wine and the brightest company of Lisbon:
Pingo Doce of Cais & Katarina

Angels of contact improvisation

Performance PERFECT GIFT with perfect company (photo by Vanessa Marquez)

Mornings with my Vanessa

Praying FOR Vanessa in the divine friendship party. Adan!

In to the wild in Sintra 

After the first surf: Praia da Carcavelos with soulsister Agnes

After the last surf: Costa da Caparica with my dear neighbour Liina

Roommates with their portuguese receipts : Filipa, Karine and Rafaela

 2. The last week of its last moments

This week I have felt strange pain in my chest. It's like saying a goodbye to an old lover. Lisbon, you were good to me. This week has been full of goodbye dinners, hugs and até já - see you soon - mantras. These are the moment of the last times.

Meditative Ceramic workshop with Ana

"This is not a bar" - Goodbye RDA

Thank you Joana, The Little Prince and the friends of Leiria 

The last day before going work: Finding this side of Caxias

Just before last open theater workshop

Locating yourself

After all with some theater lovers

Last dinner with colleagues: Checking out my video

Goodbye Party in the spirit of Carnaval

Ritual: Burning the past

Dancing between the Good and the Bad

The last faces by my side

The last legs dancing by my side



I feel my heart jumping fast. I feel like I should start to pack and wake up my guests. I feel like I should start to realize that Finland is waiting for me.

After all: This is not an end, this is an interval.

Beijinhos grandes,

Anni

Kartalla taas!

"Dói-me a cabeca e o universo" -Pessoa

No Hate Ninjas: Dance for the Better World! -flashmob

Viime ajat ovat olleet yhtä suunnistusta. Paikannusta: Mistä tulin, minne menen, ja mitä nyt tapahtuu! Nämä muutokset, taitekohdat elämässä ovat aina mulle se kinkkisin osio: Eteisessä oleminen. Tällä kertaa olen viettänyt eteisessä koko helmikuun nauttimalla sydämeni kyllyydestä Lissabonin väreistä, yllättävistä kohtaamisista, liikkeestä ja lukuisista eksymisistä. 
Saan koko ajan huomata, että mitä tahansa suunnittelen, se tuskin toteutuu. 
Olen kuullut, että portugalilaisten paras ominaisuus on hurjan nopea sopeutumiskyky muutoksiin. Huomasin äsken, etten enää jaksa hermostua jatkuvista käänteistä. 

Tänään oli mitä kaunein kevätpäivä, vietin piknikiä Jardim do Torelissa. Illalla olin päättänyt sanoa hyvästit Avenida da liberdaden - forrójameille, kadulle, josta löysin syyskuussa uuden ilon aiheen arkeeni. Olin juuri lähtemästä kotoa, kun alkoi sataa kaatamalla. Heipähei katutanssi. Otin sen merkkinä kirjoittaa pitkästä aikaa ajatuksia ylös.

 On siis kevät. Hurjaa. Pidimme helmikuun toinen päivä ranskalaisen kaverini kertomuksen innoittamana tervetulobileet keväälle. Ranskalaisen riitin tapaan valmistettiin crepesejä ja poltettiin paljon kynttilöitä. Ystäväni Johan oli crepes -mestari, ja minä taas rituaalimestari. Hyvin virallisessa rituaalimenoissa minun tehtävänä oli kysyä vierailta, mitä he tahtovat jättää talven mukana taakseen. Sinänsä huvittavaa kysyä tätä helmikuun alussa. Mutta mitä minä tahdoin jättää?

Talven mukana tahtoisin jättää turhan huolen ja luottaa enemmän intuitioon, se on osunut oikeaan aika monessa mutkassa. Tahdon jättää muiden miellyttämisen. Tämän jäisen sateen, joka esti minua tänään forróilemasta. Tahtoisin sietää yhä enemmän eksymistä. Eilen yöllä eksyinkin lempi-labyrinttiini Alfaman kaupunginosaan. Yksin, kahden aikaan yöllä. Kaikkien näiden kuukausien jälkeen. Lähdin kesken kaverieni "ystävyys-vuosipäivä-pippaloista" (jossa muun muassa palvottiin alttarilla bileiden pitäjiä ja pidettiin paperihattuja... näitä ihmejuhlia riittää). Tajusin, että tahdon vain kävellä. Yksin. Ehkä löytää sympaattiseen Tejo-baarin, jossa viikonloppuisin lauletaan bossa novaa brassien kanssa. Yhtä kaikki, eksyin. Labyrinttimaisilla kaduilla vastaan tuli tasan yksi nainen. Eikä pelottanut. Aika villiä. Sitten löysin bussipysäkille ja törmäsin jo perinteeksi muodostuneessa yöratikassa naapurini Liinan, jonka kanssa jorisimme illan tapahtumat. Niin kotoisaa, että vähän rintakehästä puristaa jättää tämä kaikki. No niin, kartalle jälleen.

Kun loppu lähenee, Teatro Comunitario -projektissa olen juurtunut enemmän Caxiaksen köyhään lähiöön. Istuessa kuppiloissa työparini Claudian ja lähiön aktiivi São:n kanssa ja kuunnellessa tarinoista vallankumouksesta, poliittisista vangeista ja puutarhojen salaisuuksista sydän pakahtuu ihmisten avoimuudesta ja miljoonista tarinoista, jotka jokainen kasvo kätkee alleen. Projektin ensimmäisessä osassa lähestymme ihmisiä karttatyöskentelyn avulla, jossa ihmiset saavat kertoa heitä kutkuttavista paikoista. Sitten teemme kierroksen näihin paikkoihin ja syvennämme jo kerrottujen tarinoiden maailmaa ja haastamme lisätehtävillä. Tulevana tiistaina lähiössä yhteinen iltama, jossa jo projektin karttatyöskentelyyn osallistuneet henkilöt tuodaan yhteen. Haimme rahaa Gulbeinkein - säätiöltä, että minä voisin jatkaa projektissa, mutta logo sé ve. Myöhemmin sen näkee.

Samalla, kun olen laittanut itseäni kartalle ja yrittänyt prosessoida kaikkea, mitä täällä on koettu, laajensin karttatyöskentelyä Grupo de Teatro Batoto Yetuun, jota ohjaan. Tahdoin, että osallistujat piirtävät itsestään kartan ja paikallistavat muun muassa tunteet sekä parhaan kohdan omassa kehossaan.
Yksi tyttö hoki aina: "Ei mulla ole tunteita, en minä pelkää mitään". Silmät kiinni -kaatumisten-lentämisten yms. luottamusharjoitteiden jälkeen hän oli se, joka tahtoi piirtää pisimpään omaa kehonsa karttaa ja paikallistaa eri tunnetiloja.

On hellyyttävää nähdä, kuinka välillä villiintyvät neidot huomaavat minut käsi ojossa nurkassa (hiljaisuuden merkki). He jopa pyytävät anteeksi, jos joudun selittämään tehtävänannot toiseen kertaan. Pidän heidän loppumattamasta energiasta ja lapsenomaisesta ilosta, vaikka useat heistä ovat teini-iässä. Ennakkoluulottomuudesta kokeilla nykyteatterimaista kerrontaa, kuten monologien ja tanssiharjoitteiden yhdistämistä. Olemme tehneet paljon sanattoman teatterin harjoitteita. Oli onni, että pääsimme yhdessä katsomaan kansainvälisestä kuulun Chapito -ryhmän Dr. Jekyll and Mr. Hyde -esitystä. Projektin koordinaattori työskenteli ennen tälle ryhmälle. Hän sai liput lähiön nuorille ja meille vaihtokauppana: Batoto Yetun tanssijat käyvät opettamassa Chapitossa toimivassa teatterikoulussa afrikkalaista tanssia. Jälleen sydän pakahtuu tyylistä, jolla täällä asioita hoidetaan: Kun rahaa ei ole, vaihtokaupat kunniaan! Kunpa Suomeenkin rantautuisi yhä vahvemmin vaihtokaupan aikakausi ja lopetettaisiin turhat jorinat aikapankki-systeemin myötä katoavista verovaroista.
(Aikapankki-ideassa siis vaihdetaan eri palveluja ilman rahaa ja tätä ilman valuuttaa toimivaa palvelua yritettiin vääntää veronalaiseksi. Lisätietoa palvelusta: http://www.aikapankit.fi/)

Sukeltamassa Chapito -teatteriin

Aika ja raha ja silleen. Olen ollut aika onnellinen tämän puoli vuotta, eläessäni alle kolmella sadalla eurolla kuussa. Ei se helppoa ole edes Portugalin hintatasolla, mutta tulee käytettyä enemmän luovuutta ja nautittua uusista keksinnöistä. Olen löytänyt jännittäviä juttuja kadulta ja pienen tuunauksen jälkeen niistä on sukeutunut miltei hipsteri-tuotteita. Olen levittänyt suomalaisen porkkanakakun ilosanomaa (ja lisännyt vähän omia mausteita), joten tällä hetkellä eräässä Leirialaisessa kasvisravintolassa saattaa olla tarjolla "Bolo da Annia" eli Annin leivosta.

The carrot cake lovers!

Lissabon yllättää. Sade on lakannut. Sain puhelun. Lähden sunnuntai-illan ratoksi tanssimaan forróa, kuulemaan brassirytmejä ja saamaan energiaa viimeiseen viikkoon täällä. 

Beijinhos,

Anni

Tie Costa da Caparicassa

Itsensä unohtamisesta taiteesta.

"O mais importante não é lembrar

mas esquecer

pausa breve

porque quando esquecemos

também lembramos

mas é de outra coisa."

- Joh Fosse, Viver Secremente

Unohtaminen. "Tärkeintä ei ole muistaa, vaan unohtaa. Lyhyt tauko. Sillä kun unohdamme, myös muistamme, mutta se on jo eri asia." Ote on eräästä portugalilaisesta performanssista. Olen täällä ollessa unohtanut monta asiaa: Olen välillä onnellisesti unohtanut, mitä minä "en osaa" ja yllättänyt itseni. Luottamus ventovieraiden hyvyyteen ja omaan pärjäämiseen on kasvanut. Olen välillä unohtanut, miltä ei:n sanominen tuntuu. Ja se on vienyt minut huimiin seikkailuihin. Olen helposti unohtanut, miten minun "pitäisi olla". Suomessa helposti unohtaa, että näinkin voi elää.

Tuntuu, että olen jotenkin onnellisesti ehtinyt unohtaa, miltä tuntuu elää pimeässä ja elää työlle. Elää työlle ja suorittamiselle niin maan perkuleesti, että se alkaa syödä pientä ihmistä. Olen kuullut, että Suomessa on tänä vuonna ollut pimein kaaos aikoihin. Alkutalvesta ihmettelin kaverien alakuloisia viestejä, mutta suht pian muistin, mistä puurtamisen ankeus johtuu. Valo antaa armoa, ja täällä olen yhä selvemmin ymmärtänyt, että lopulta työ on vain työtä, mitä se sitten onkin. Parhaillaan se antaa onnistumisen tunteita, sen tulisi toimia elämässä plussana - ei elämänilon elinehtona. Jos työn ottaa liian vakavasti, se on leikin loppu. Miten pitää keveyden ja leikin tunteen jatkuvassa yhä hektisemmässä rytmissä?  Hetkeksi ehdin unohtaa sen kiivaan rytmin, jolla Suomessa osallistutaan tuottavan yhteiskunnan toimintaan. Se minua vähän jännittää. Sillä paluu kevättalveen maaliskuussa kummittelee nurkan takana. Kaikki muutos on hyvästä, hoen, vaikka tyhjän päälle hyppäys jälleen pelottaa. Voi olla, että kuitenkin elän näistä muutoksista, uudistumisista, joita muutokset tuovat. Unohdan, että voin muistaa taas jotain olennaista elämästä.

Portugalin talvi (valoisaa vesisadetta Sintrassa). Kuva: Eszter

 Niinä hetkinä kun unohdan paluun paineet, kun hengitän tässä hetkessä, tajuan, kuinka onnekas olen. Täällä pienet asiat tuottavat hillitöntä iloa. Aloitin vuoden alussa kaverini Vanessa kanssa kiitollisuus-vuoden. Koitan ikuistaa vuoden jokainen päivä jotakin, joka tuottaa iloa. Esimerkiksi eilen jääkylmässä talossani ikuistin mikrossa hyöryävät kaakaomukit. Alkoi hymyilyttää. Ehkä tällä tekniikalla pärjään hetken Suomessakin. Tuijotellen hyöryäviä kaakaoita myhäillen. Ajattelin, että Portugalin talven (julman jäätävän vesisateen) tullessa jähmetyn itsekin ja jään peiton alle odottamaan tulevaisuutta. Kuinka väärässä olinkaan - olen matkustanut housuitta metrossa ja kokenut suurta yhteenkuuluvuutta viidenkymmenen randomin kanssa, hyvästellyt elämäni parhaalla bacalhau-illallisella tärkeän portuguese-kaverini Saksaan, saanut samaan aikaan saksalaisen runoilija-ystävän ja kuunnellut koskettavaa synttärisankarin musisointia suomalaisilla kutsuilla. Olen ystävystynyt yhä useampien naapurien kanssa ja tehnyt tuttavuutta alakerran "autotalli"-baariin - jossa ovelle tullessa kysyttiin pöytävarausta! Kun sain sanotuksi, että olen naapurista, pieni nurkkapöytä järjestyi tuota pikaa ja sisällä eteen avautui huikean viihtyisä ja kolme salin kattava persoonallinen ravintola. Jos tahdon seuraavan kerran varata pöydän, niin varmuudeksi käteeni annetaan ruutuviholle kyhäisty puhelinnumero. Oi, Portugali ja sen laittomat kauniit kuppilat.

Basic Sunday afternoon. (thanks for the photo, Eszter..)

Sintrassa keltaisen talon kutsuilla (photo by Eszter)

Kylän ainoan suomalaispojun synttärikonsertti

Välitön yhteisöllisyys. Siitä olen paljon oppinut ja sitä tulen kaipaamaan. Täällä kynnys puhua ventovieraile on pieni, ja olen monella ratikkamatkalla käynyt mielenkiintoisia keskusteluja elämästä. Samoissa baareissa jammailevat kaikki intialaispapasta ranskalaiseen opiskelijaan. Kulttuurit ja eri ikäluokat sekoittuvat iloisesti toisiinsa ja improvisoidut esitykset (liekö fado-kulttuurin ansiosta) ovat arkipäivää. Ehkä epätäydellisyyden pelko on se, joka minun kokemukseni mukaan monilta puuttuu. Myöskään taiteen tekeminen ei ole niin otsaryppyisen vakavaa. Täällä on omaksuttu fakta, että kulttuuriin ei ole koskaan rahaa ja siksi sitä tehdään pelkästä rakkaudesta, spontaanisti ja missä vain. Lissabonissa saa kulkea hyvin silmät kiinni läpi keskustan, jos ei mieli törmätä taiteeseen kadulla..

Meditatiivista orkesterimusiikkia Cais Do Sodren metro-asemalla

karismaattinen mimmi, Maria João Fura @ Duetos de Sé

The Imperialistas - saksa-portugali-runoa ja kitarassa espanjalainen. Lahjakkaita tovereita mull´.

Sympaattinen angolalais-soittaja laittoi tanssimaan vauvasta vaariin @ Casa do Mouraria

Teatteriyhteisö. Täällä olen tajunnut, että olenkin yhteisöllinen eläin. Olen kaivannut ympärilleni taiteellista ryhmää, jonka kanssa keskittyä luovaan leikkiin. Olen iloinen Grupo Novembro -katuteatteriryhmästämme, joka onnistui luomaan Lissabonin ostoskadulle niin näkymättömän teatteripäräyksen, että ohikulkijoiden aktiivisuus oli esiintyjillekin yllätys. Täällä olen tajunnut, että taiteellisen prosessin kautta peilaan parhaiten maailmaa, kun tunnen olevani jonkun olennaisen äärellä. Mikään ei ole palkitsevampaa kuin olla keskiössä, missä taika tapahtuu ja jakaa sitä taikaa muille. Unohtaa itsensä ja keskittyä yhteiseen tarinaan. Ja parhaassa tapauksessa saada tuikituntemattomat eläytymään leikkiin.

Grupo Novembro: Perfect Gift (photo by Vanessa Marquez)

Caxiaksessa (jossa työskentelen) alkoi tammikuun alussa yhteisöteatteri-projekti, jossa paikallinen tietopankki, kulttuuri-aktiivi São auttaa työpariani Claudiaa ja minua hahmottamaan koko lähiön suuruutta, historiaa, lukuisia mini-yhteisöjä, sekä eritoten dramaattisia yhteiskuntaluokkia, joita alueelta löytyy. Itse Claudia on huikea pakkaus: fyysisen teatterin oppeja Barcelonassa opiskellut ja maisterinsa Argentiinassa Teatro Comunitarion parissa tehnyt näyttelijä, josta huokuu puhdas valo.
On ollut jännää työskennellä kahden portugalia nopeasti pulputtavan taitelijan kanssa ja minua on kiitelty "suomalaisuudestani", eli kun ajatukset karkaa pilvilinnojen kaa, minä olen se, joka kysyy: Niin missä me oltiinkaan? Kysymykseni johtuu usein siitä, etten ole varttiin tajunnut, että mistä puhutaan. 
 Tämä Teatro Comunitario- projekti on monivuotinen, ja ensimmäisen osan tarkoitus on tuottaa paikallisten tarinoista esitys, jonka dramaturgiaan he voivat itse osallistua. Olemme piirtäneet niin mielikuvallisia kuin konkreettisia karttoja, keränneet impulsiivisesti avainsanoja ja käyneet läpi lähiössä mahdollisia esitys&harjoitus-tiloja.

Voimanainen São ja uusi idolini Claudia

Työmaan hahmottelua

Läksynä työparini Claudian kirjoittama kirja "Coro: Corpo Coletivo e Espaco Poético"
(=Kuoro: Yhteinen ruumis & runollinen tila)

Olen neljä ja puoli kuuta matkannut junalla Caxiakseen, mutta vasta kuultuani alueesta enemmän, tunnen juurtuvani tänne enemmän. Opin, että Timorin verilöylyä paenneet pakolaiset sijoitettiin juuri tänne. Ennen vallankumousta (1974) kaikki poliittisten vankiloiden alue. Alue on edelleen tunnettu vankiloistaan ja surullisen kuuluisin niistä on "Centro Educativo" eli puhtaasti nuorisovankila. Heille on tarkoitus viedä teatteria muurien sisään, mikäli byrokratia antaa periksi. Lähiössä asuu niin multimiljönääri- Johnson&Johnson -firman edustajia kuin paperittomia EU:lta ruoka-apua anovia pakolaisia. Aluetta reunustavat muurit, linna ja meri. Suuresta lähiöstä puuttuu kaikenkattava ruokakauppa. Monille Caxias on vain nukkumapaikka, paikka joka vain on. Suljettu paikka, lähiö kuin vankila, on teatterin näkökulmasta katsoen herkullinen (joskin surullinen) lähtökohta. On myös sääli, että projektini päättynee helmikuun lopussa eikä uusista rahoituksista ole tietoa. Olisi hienoa nähdä, mihin tämä vie. Tällä hetkellä on vain nautittava mahdollisuudesta, että saan olla tätä uutta työmuotoa käynnistämässä. Ei sitä ikinä tiedä, mihin kaikki johtaa. On hauskaa kuitenkin huomata, miten oma historia - suomen soveltavan teatterin ja Madridin fyysisen teatterin opinnot - sulautuvat täällä yhdeksi sopaksi, kun saa työskennellä ihmisen kanssa, joka jakaa samoja taustoja.

Loppuun spontaanisti pulppuava runo Lissabonin henkeen (hiomatta paras). 

Hurjaa on elämä
niin pelottavan auki se huutaa
"Ota kiinni!"
samalla ottaa syleilyyn ja puristaa
päästää irti ja kieputtaa
ja tiedän
kyllä se minua kantaa
valtameren pohjasta pinnalle taas
Maistan suolan
siis olen .

Beijinhos,

Anni

Reput ja reissunainen