Itsensä unohtamisesta taiteesta.

"O mais importante não é lembrar

mas esquecer

pausa breve

porque quando esquecemos

também lembramos

mas é de outra coisa."

- Joh Fosse, Viver Secremente

Unohtaminen. "Tärkeintä ei ole muistaa, vaan unohtaa. Lyhyt tauko. Sillä kun unohdamme, myös muistamme, mutta se on jo eri asia." Ote on eräästä portugalilaisesta performanssista. Olen täällä ollessa unohtanut monta asiaa: Olen välillä onnellisesti unohtanut, mitä minä "en osaa" ja yllättänyt itseni. Luottamus ventovieraiden hyvyyteen ja omaan pärjäämiseen on kasvanut. Olen välillä unohtanut, miltä ei:n sanominen tuntuu. Ja se on vienyt minut huimiin seikkailuihin. Olen helposti unohtanut, miten minun "pitäisi olla". Suomessa helposti unohtaa, että näinkin voi elää.

Tuntuu, että olen jotenkin onnellisesti ehtinyt unohtaa, miltä tuntuu elää pimeässä ja elää työlle. Elää työlle ja suorittamiselle niin maan perkuleesti, että se alkaa syödä pientä ihmistä. Olen kuullut, että Suomessa on tänä vuonna ollut pimein kaaos aikoihin. Alkutalvesta ihmettelin kaverien alakuloisia viestejä, mutta suht pian muistin, mistä puurtamisen ankeus johtuu. Valo antaa armoa, ja täällä olen yhä selvemmin ymmärtänyt, että lopulta työ on vain työtä, mitä se sitten onkin. Parhaillaan se antaa onnistumisen tunteita, sen tulisi toimia elämässä plussana - ei elämänilon elinehtona. Jos työn ottaa liian vakavasti, se on leikin loppu. Miten pitää keveyden ja leikin tunteen jatkuvassa yhä hektisemmässä rytmissä?  Hetkeksi ehdin unohtaa sen kiivaan rytmin, jolla Suomessa osallistutaan tuottavan yhteiskunnan toimintaan. Se minua vähän jännittää. Sillä paluu kevättalveen maaliskuussa kummittelee nurkan takana. Kaikki muutos on hyvästä, hoen, vaikka tyhjän päälle hyppäys jälleen pelottaa. Voi olla, että kuitenkin elän näistä muutoksista, uudistumisista, joita muutokset tuovat. Unohdan, että voin muistaa taas jotain olennaista elämästä.

Portugalin talvi (valoisaa vesisadetta Sintrassa). Kuva: Eszter

 Niinä hetkinä kun unohdan paluun paineet, kun hengitän tässä hetkessä, tajuan, kuinka onnekas olen. Täällä pienet asiat tuottavat hillitöntä iloa. Aloitin vuoden alussa kaverini Vanessa kanssa kiitollisuus-vuoden. Koitan ikuistaa vuoden jokainen päivä jotakin, joka tuottaa iloa. Esimerkiksi eilen jääkylmässä talossani ikuistin mikrossa hyöryävät kaakaomukit. Alkoi hymyilyttää. Ehkä tällä tekniikalla pärjään hetken Suomessakin. Tuijotellen hyöryäviä kaakaoita myhäillen. Ajattelin, että Portugalin talven (julman jäätävän vesisateen) tullessa jähmetyn itsekin ja jään peiton alle odottamaan tulevaisuutta. Kuinka väärässä olinkaan - olen matkustanut housuitta metrossa ja kokenut suurta yhteenkuuluvuutta viidenkymmenen randomin kanssa, hyvästellyt elämäni parhaalla bacalhau-illallisella tärkeän portuguese-kaverini Saksaan, saanut samaan aikaan saksalaisen runoilija-ystävän ja kuunnellut koskettavaa synttärisankarin musisointia suomalaisilla kutsuilla. Olen ystävystynyt yhä useampien naapurien kanssa ja tehnyt tuttavuutta alakerran "autotalli"-baariin - jossa ovelle tullessa kysyttiin pöytävarausta! Kun sain sanotuksi, että olen naapurista, pieni nurkkapöytä järjestyi tuota pikaa ja sisällä eteen avautui huikean viihtyisä ja kolme salin kattava persoonallinen ravintola. Jos tahdon seuraavan kerran varata pöydän, niin varmuudeksi käteeni annetaan ruutuviholle kyhäisty puhelinnumero. Oi, Portugali ja sen laittomat kauniit kuppilat.

Basic Sunday afternoon. (thanks for the photo, Eszter..)

Sintrassa keltaisen talon kutsuilla (photo by Eszter)

Kylän ainoan suomalaispojun synttärikonsertti

Välitön yhteisöllisyys. Siitä olen paljon oppinut ja sitä tulen kaipaamaan. Täällä kynnys puhua ventovieraile on pieni, ja olen monella ratikkamatkalla käynyt mielenkiintoisia keskusteluja elämästä. Samoissa baareissa jammailevat kaikki intialaispapasta ranskalaiseen opiskelijaan. Kulttuurit ja eri ikäluokat sekoittuvat iloisesti toisiinsa ja improvisoidut esitykset (liekö fado-kulttuurin ansiosta) ovat arkipäivää. Ehkä epätäydellisyyden pelko on se, joka minun kokemukseni mukaan monilta puuttuu. Myöskään taiteen tekeminen ei ole niin otsaryppyisen vakavaa. Täällä on omaksuttu fakta, että kulttuuriin ei ole koskaan rahaa ja siksi sitä tehdään pelkästä rakkaudesta, spontaanisti ja missä vain. Lissabonissa saa kulkea hyvin silmät kiinni läpi keskustan, jos ei mieli törmätä taiteeseen kadulla..

Meditatiivista orkesterimusiikkia Cais Do Sodren metro-asemalla

karismaattinen mimmi, Maria João Fura @ Duetos de Sé

The Imperialistas - saksa-portugali-runoa ja kitarassa espanjalainen. Lahjakkaita tovereita mull´.

Sympaattinen angolalais-soittaja laittoi tanssimaan vauvasta vaariin @ Casa do Mouraria

Teatteriyhteisö. Täällä olen tajunnut, että olenkin yhteisöllinen eläin. Olen kaivannut ympärilleni taiteellista ryhmää, jonka kanssa keskittyä luovaan leikkiin. Olen iloinen Grupo Novembro -katuteatteriryhmästämme, joka onnistui luomaan Lissabonin ostoskadulle niin näkymättömän teatteripäräyksen, että ohikulkijoiden aktiivisuus oli esiintyjillekin yllätys. Täällä olen tajunnut, että taiteellisen prosessin kautta peilaan parhaiten maailmaa, kun tunnen olevani jonkun olennaisen äärellä. Mikään ei ole palkitsevampaa kuin olla keskiössä, missä taika tapahtuu ja jakaa sitä taikaa muille. Unohtaa itsensä ja keskittyä yhteiseen tarinaan. Ja parhaassa tapauksessa saada tuikituntemattomat eläytymään leikkiin.

Grupo Novembro: Perfect Gift (photo by Vanessa Marquez)

Caxiaksessa (jossa työskentelen) alkoi tammikuun alussa yhteisöteatteri-projekti, jossa paikallinen tietopankki, kulttuuri-aktiivi São auttaa työpariani Claudiaa ja minua hahmottamaan koko lähiön suuruutta, historiaa, lukuisia mini-yhteisöjä, sekä eritoten dramaattisia yhteiskuntaluokkia, joita alueelta löytyy. Itse Claudia on huikea pakkaus: fyysisen teatterin oppeja Barcelonassa opiskellut ja maisterinsa Argentiinassa Teatro Comunitarion parissa tehnyt näyttelijä, josta huokuu puhdas valo.
On ollut jännää työskennellä kahden portugalia nopeasti pulputtavan taitelijan kanssa ja minua on kiitelty "suomalaisuudestani", eli kun ajatukset karkaa pilvilinnojen kaa, minä olen se, joka kysyy: Niin missä me oltiinkaan? Kysymykseni johtuu usein siitä, etten ole varttiin tajunnut, että mistä puhutaan. 
 Tämä Teatro Comunitario- projekti on monivuotinen, ja ensimmäisen osan tarkoitus on tuottaa paikallisten tarinoista esitys, jonka dramaturgiaan he voivat itse osallistua. Olemme piirtäneet niin mielikuvallisia kuin konkreettisia karttoja, keränneet impulsiivisesti avainsanoja ja käyneet läpi lähiössä mahdollisia esitys&harjoitus-tiloja.

Voimanainen São ja uusi idolini Claudia

Työmaan hahmottelua

Läksynä työparini Claudian kirjoittama kirja "Coro: Corpo Coletivo e Espaco Poético"
(=Kuoro: Yhteinen ruumis & runollinen tila)

Olen neljä ja puoli kuuta matkannut junalla Caxiakseen, mutta vasta kuultuani alueesta enemmän, tunnen juurtuvani tänne enemmän. Opin, että Timorin verilöylyä paenneet pakolaiset sijoitettiin juuri tänne. Ennen vallankumousta (1974) kaikki poliittisten vankiloiden alue. Alue on edelleen tunnettu vankiloistaan ja surullisen kuuluisin niistä on "Centro Educativo" eli puhtaasti nuorisovankila. Heille on tarkoitus viedä teatteria muurien sisään, mikäli byrokratia antaa periksi. Lähiössä asuu niin multimiljönääri- Johnson&Johnson -firman edustajia kuin paperittomia EU:lta ruoka-apua anovia pakolaisia. Aluetta reunustavat muurit, linna ja meri. Suuresta lähiöstä puuttuu kaikenkattava ruokakauppa. Monille Caxias on vain nukkumapaikka, paikka joka vain on. Suljettu paikka, lähiö kuin vankila, on teatterin näkökulmasta katsoen herkullinen (joskin surullinen) lähtökohta. On myös sääli, että projektini päättynee helmikuun lopussa eikä uusista rahoituksista ole tietoa. Olisi hienoa nähdä, mihin tämä vie. Tällä hetkellä on vain nautittava mahdollisuudesta, että saan olla tätä uutta työmuotoa käynnistämässä. Ei sitä ikinä tiedä, mihin kaikki johtaa. On hauskaa kuitenkin huomata, miten oma historia - suomen soveltavan teatterin ja Madridin fyysisen teatterin opinnot - sulautuvat täällä yhdeksi sopaksi, kun saa työskennellä ihmisen kanssa, joka jakaa samoja taustoja.

Loppuun spontaanisti pulppuava runo Lissabonin henkeen (hiomatta paras). 

Hurjaa on elämä
niin pelottavan auki se huutaa
"Ota kiinni!"
samalla ottaa syleilyyn ja puristaa
päästää irti ja kieputtaa
ja tiedän
kyllä se minua kantaa
valtameren pohjasta pinnalle taas
Maistan suolan
siis olen .

Beijinhos,

Anni

Reput ja reissunainen