Finding Lusomania: Kylmästä lämpimään?

Heräsin tänä aamuna siihen, että minulla on KUUMA. Pikkuhuoneeni patteri oli ahkerasti lämmittänyt huonettani läpi yön. Verhojen välistä paistoi aurinko. En ole pitkään aikaan ollut näin kiitollinen lämmöstä. Vietin viikonlopun Vila Realin läänissä, aivan Portugalin pohjoiskolkassa.
Sen jälkeen lupasin olla valittamatta Lissabonin lämpötiloista. Jylhien vuorien ja viinipeltojen keskellä mittari näytti +10 astetta, niin sisällä kuin ulkonakin. Ilman kosteus oli minulle ennenkokematonta. Minua oli varoitettu, mutta tahdoin kokea sen. Viiden ja puolen tunnin bussissa istumisen jälkeen päädyin Alijón pieneen kylään, pääsin hulinasta hiljaisuuteen, joten kaipasin.


Vila Real. Arkeologin kotona kiviäKIN kiinnostaa. Tuo kosteus ei ole sadetta.

Viiniä ja vuoria silmänkantamattomiin.


Tämän oven takana maistelin paikallisviini Moscatelia. Makiaa oli.

Vila Realin reissulla tajusin jälleen, kuinka nautin portugalilaisen pikkukylän elämän tarkkailusta.
Viini, ruoka ja kahvi halpaa, ihmiset ujon ystävällisiä. Moscatelia nautittiin kodinomaisessa pikkubaarissa, jossa omistaja makaa sohvalla ja tuijottaa jalkapalloa telkkarista. Vaimo luki minulle horoskooppia lehdestä. Tunnelma oli pysähtynyt. Kostealle kylmyydelle ei voinut muuta kuin nauraa, ja se nauru piti lämpimänä.

Ready to rock

Viikkoni alkoi huomattavasti lämpimimmissä merkeissä, kun viime lauantaisen Batoto Yetun tanssitreenien jälkeen Claudina, eräs tanssijoista, ilmoitti minulle, että nyt treenataan kolmen naisen kesken yksi koreogrrafia ja mennään näyttämään se tanssikouluun Almadaan. Claudina alkaa ohjata tanssitunteja, ja tekisimme äkkiseltään demon. Kuulin itseni sanovani kyllä. Niinpä kahden tunnin heilumisen jälkeen jäimme vielä Claudinan ja Marizan kanssa valitsemaan musiikkia ja muistelemaan koreografiaa. Se tuli esittää parin tunnin päästä toisessa kaupungissa. Loppujen lopuksi meillä oli puoli tuntia aikaa a jantar, illallistaa, ja käydä suihkussa ennen hurjastelua toiselle puolelle jokea. Päätin kutsua paikalle eesti-ystäväni Katariinan, joka asuu Almadassa..


Vähän jännitti, kun paikalle tullessa sali olikin täynnä väkeä.

Tämä on video.

Vaikka olenkin ottanut Portugalissa asenteen "Sano kaikelle kyllä, jos et näe mitään menetettävää", niin pieni pelko häväistyksestä hiipi mieleen hetkeä ennen valoihin astumista. Valittu biisi oli todella nopea, ja pelkäsin lyhyen treenin jälkeen sekoittuvani askelissa. Pelkäsin, että sekoiluni veisi huomion itse tanssista ja tekisi hallaa tälle. Ihme ja kumma, Katariinan videoista ja kuvista päätellen pysyin ihmeen hyvin rytmissä. Ei ollut aikaa ajatella, vain antaa kehon puhua. Huh.


Katarina keskittyy meidän puolesta. Jälkeenpäin kommentoi: "Wow! How wild, how energetic, how overall you people use the body!"


.. Ja koitoksen jälkeen pääsin kotoisten herkkujen äärelle.

Pieniä voittoja sateli männä viikolla koriini tiistaina Paco de Arcosin lähiön luovan tanssin / teatteriharjoitteiden tunnilla, jossa sali on yleensä täynnä villejä afrotyttöjä. Tahdoin työskennellä hiljaisuudessa, koittaa kuunteluharjoitteita. Vaikka keskittyminen pienemmillä välillä herpaantuikin, olin yllättynyt, että itse ryhmästä eräs tyttö nosti kätensä (merkki hiljentymisestä) kesken peili- harjoitteen, jossa osalla meininki meinasi karata käsistä. Pikku hiljaa kaikki nostivat kätensä ja hiljenivät. Sitten selitin matalalla äänellä ohjeet jälleen kerran. Sisälläni riemuitsin, että olin saanut otteen heihin. Teatterihetkeämme seuraava afrotunti alkoi tästä tunnelmasta ja jälleen huudon sijaan tanssinohjaaja Luísa istutti tytöt maahan, ja kehotti: "Inspira, respira." Hengitä sisään ja ulos. Siitä se kaikki loppujen lopuksi lähtee - ja siihen se palaa.

Itse pääprojektini, teatteritoiminnan perustaminen Batoto Yetuun, on siinä pisteessä, että luottamusta ja sitoutumista haetaan. Torstaina workhopissa oli kuusi tyttöä, mitä pidin itselleni sopivana määränä ohjata tässä vaiheessa omaa kielellistä prosessiani. Seurassa on kokeilijoita, ja sitten on niitä, jotka tahtoisivat alkaa työstämään näytelmää pikemmiten. Itse olen näiden tahtotilojen ristiaallokossa, sillä pelkään, että aika loppuu kesken. Jos keskitymme perustyökalujen haltuun ottamiseen ja tiiviin ryhmän muodostamiseen, siihen menee helposti pari kuukautta. Sitten pitäisi äkkiä keksiä näytelmä ja ohjata se ennen helmikuun loppua (ja luettuani viikonlopun matkallani portugalilaista näytelmää Felizmente ha luar! voin kertoa, että kieleni ymmärrrys ei ole tällä tasolla). Toisaalta, jos keskitymme teemoittain eri teatterityökalujen tutkimiseen, voi ryhmästä lähteä väkeä, sillä ihmiset ovat tottuneet tähtäämään lopputulokseen ja näyttää osaamistaan muille. Ymmärrän tämän, mutta yritän arvioida, mihin rahkeeni riittävät.

Kohta lähden ohjaamaan rytmiikan avulla Paco de Arcosin koulun haastavia nuoria. Tein päätöksen olla kokeilematta teatteriharjoitteita tämän luokan kanssa, sillä ainoa, mihin he hetkittäin keskittyvät, on rytmi. Nyt pääsen katsomaan turman kaltereiden sisään, kuinka metodeilleni käy.

Onneksi Lissabonin valo on tullut takaisin, muuten maanantai voisi lähteä tahmeasti liikkeelle. Olen päässyt kylmästä lämpimään, ainakin hetkeksi. Ja se lämpö pitää minut liikkeellä. Nyt otan siitä kaiken riemun irti.

Beijinhos,

Anni