On marraskuun ensimmäinen. On ihmeellistä, että parin viiko
n kylmyyden, sateen, tuulen sekä tulvan jälkeen aurinko paistaa tänään 20 asteen teholla. Olen elänyt pienessä sumussa jo jonkin tovin, vuorotellut kurkkukivun, flunssan ja yskän välillä. Koko ajan on ollut kostean kylmä. Nyt kuitenkin istun lempiluomukuppilassani kotikulmilla, Cafe de Fabricassa.
Puolikuntoinen tila on jatkunut nyt toista viikkoa, mutta tämänpäiväinen auringon esiin tulo helpotti kummasti oloa.
Olin juonut litroittain teetä ja kokeillut poppakonsteja, nauttinut porkkana-hunaja-sipuli-sitruuna-liemestä á la kämppikseni Filipa, popsinut Strepsilsejä ja käyttänyt viimeiset Finrexit. Vasta aurinko auttoi esiintulollaan. Lissabonin valo on taianomainen. Tuijotellessa parantajaani ajattelin:
Kun ihmiseltä puuttuu koko ajan lämpö, on kehon vaikea tervehtyä, toimia jälleen. Ja kun keho ei toimi, ei toimi myöskään mieli.
Etsin talostamme pikkupatterin. Lämmitän nyt sillä huonettani iltaisin. Sillä sekä Ikean kynttilöillä. Sitten kääriydyn köhimään kahden viltin alle. En voi syyttää pelkästään suomalaisia tottumuksiani, sillä myös paikalliset pärskivät ja yskivät joka puolella. Sitten ihmetellään, miksi?
Puolikuntoisuudesta huolimatta en ole jäänyt petiin, vaan uppoutunut Integ.Arte -projektin parissa portugalilaiseen koulumaailmaan.
Olen oivaltanut, että ei ole sattumaa, että portugalin luokkahuone turma, muistuttaa suomen sanaa tyrmä (vankila). Menimme maanantaina yhdessä Batoto Yetun perkussionisti-maestro Sanen kanssa tutustumaan Paco de Arcosin lähiökoulun luokkaan, jolla on suuria motivaatio-ongelmia koulumotivaation kanssa. Kolmannen sektorin hankkeilla, kuten tässä tapauksessa rummutuksen opettelulla ja draamalla koitetaan saada koululaiset kiinnostumaan uusista asioista. Löysimme pienen etsinnän jälkeen tilan, jossa rumputunnin tuli tapahtua. Tilan edessä oli rautakalteriportti. Tämän jälkeen ovi avattiin vielä kahdella avaimella. Tilassa ei ollut verhoja, pöytiä tai edes penkkejä. Se muistutti varastoa, jossa sattuu olemaan kalteiroidut ovet ja ikkunat. Haimme nuorten kanssa yhdessä tuumin penkit ulkoa. Vietimme tuossa turmassa 15 nuoren kanssa oppitunnin (45 minuuttia) tutustumalla perus-rytmiikkaan. Ensimmäisen kerran minun tuli tarkkailla ryhmää, jotta tietää millaisia juttuja heidän kanssaan voisi tehdä yhdessä tulevan työparini Martan kanssa.
On kaunista katsottavaa, kun ihminen keskittyy yhteen asiaan, kuten rummutukseen. Oli hienoa nähdä, että kaikki olivat mukana. Ehkä he saivat purettua turhaumaa paukuttamalla bongoa.
Tilanne oli toinen tänä tiistaina, kun minut passitettiin yksin tekemään Casting Batoto Yetun teatteriryhmään Escola de São Brunon kouluun, joka on pari kilometrin päässä Batoto Yetun toimistolta. En ymmärtänyt casting- ajatuksen ideaa, mutta minulle sanottiin, että se kuuluu asiaan täällä main. Alunperin minulla piti olla henkinen tuki mukana, mutta kuten kulttuuriin kuuluu, yllätyksiä tulee ja huomasin jälleen talsivani yksin koulun muurien sisään...
Paikalle tullessa sain käyttööni auditorion ja teippasin ulkopuolella listan, johon halukkaat voivat rustata nimensä. Tyyppejä tulikin yli 20 ja minulla oli tunti aikaa hoitaa homma kunnialla läpi. Olin suunnitellut pari nopeaa teatteriharjoitetta, ja jokaisella ryhmälla oli 15 minuuttia aikaa. On sanomattakin selvää, että hoitamalla yksin kellotuksen, tehtävänannot ja tietojen keruun ei aikaa jäänyt paljon ihmisten kohtaamiselle. Olin iloinen, että sain ihmiset toimimaan ja he kykenivät improvisoimaan. Casting otetaan täällä vakavasti, mutta olin iloinen, että kukaan ei jäätynyt. Olisi epäreilua sanoa vartin jälkeen, että sinusta ei ole mihinkään. Niinpä päätin jokaisen vartitunnin session sanomalla, että jokainen ryhmästä on tervetullut kokeilemaan teatteria rauhallisimmissa merkeissä Batoto Yetun tiloihin joka torstai, jolloin pidän workshopia.
Loppujen lopuksi paikalle eiliseen teatterityöpajaan löysi seitsemän tyyppiä, eli noin puolet enemmän kuin viime kerralla. Työpajasta rauhallisuus oli kuitenkin kaukana. Samaan aikaan teatterityöpajan kanssa oli päätetty järjestää Halloween-juhlat ja projektipäällikkömme Teresan läksijäiset. Kaikki samassa salissa tietenkin.
Päätin käyttää levottomuutta ja linkittää teatteriharjoitteet Halloween -teemaan.
Tunne-harjoitteet sisäisine hirviöineen ja ryhmäharjoitteet zombie-perheineen olivat hykerryttävää katsottavaa. Ehkä olen oppinut kärsivällisyyttä ja rautaista ammattitaitoa, sillä tilassa käyvästä liikenteestä huolimatta jatkoin rauhallisesti ohjaamista - portugaliksi improvisoiden tottakai. Tajusin, että tykkään toimia yhden teeman ympärillä kerrallaan. Saimme nippa nappa aikaa tunnin verran, kun minua huikattiin lopettamaan työpajaa. Oli Halloween-bileiden aika. En panikoitunut, mitä ihmettelin itsekin. Sain jopa rakennettua toiminnalle jonkinlaisen kaaren. Tilanne oli äärimmäisen haastava, sillä tila oli avoin ja ovet ja ikkunat (ja ihmiset) kävivät koko ajan. Perus-kaaos päällä, minä sen keskellä. En voinut kuin toivoa, että tyypit tulevat ensi kerralla paikalle. Katsotaan, vamos a ver..
Halloween-juhlien ohella hyvästeltiin siis pomoni Teresa, joka lähtee yliopistolle tekemään tutkimusta. Hänen paikalleen tulee projektipäälliköksi astuu MIES, mikä mielestäni tekee hyvää toimiston dynamiikalle, jossa tähän asti on häärännyt pelkkiä naisia.
Uusi pomoni on Hugo, joka on aiemmin koordinoinut paljon mm. sairaalaklovneria-projekteja sekä kuuluisan lissabonilaisen fyysisen teatteriryhmä Châpiton meininkejä. Muutos on aina hyvästä, ja itse odotan innolla uusia tuulia ja ideoita. Tämä uusi pomo olisi innokas viemään tanssin ohella teatteria lähiöihin ja toimimaan eri yhteisöjen kanssa.. Kuulostellaan, mitä tuleman pitää..
Olen usein herännyt täällä hetkiin, ettei voi muuta kuin nostaa kädet ylös ja nauraa (tai itkeä).
Luovuttaa.
Kun touhotetaan, että nyt tulee toimia, mutta mitään ei tapahdu. Kun mitään ei oikeasti tapahdu kuin vasta sitten, kun on pakko. Kun olen kuvitellut ymmärtäväni kaiken mitä sanotaan, mutta olen ymmärtänytkin kaiken päinvastoin. Kun olen keskellä afrikkalaista tanssiesitystä, lavalla. Ja kun julkinen liikenne.. Joo, en enää valita Helsingin palveluista: Busseihin ei ole Lissabonissa lainkaan luottamusta. Itkun ja naurun raja on hiuksenhieno siinä vaiheessa, kun on odottanut tulvivalla mukulakadulla linja-autoa 40 minuuttia eikä edes tiedä muuta vaihtoehtoa kuin odottaa. Odottaa ja luovuttaa.
Reissunainen Kyllikki Villa pohtii jo usein siteeraamassani kirjasessa (Vanhan naisen lokikirja), että mikä laittaa ihmisen liikkeelle, lähtemään seikkailuun muihin kulttuureihin? Hän tulee tulokseen, että "kai se on se vastusten voittamisen tarve." Itse ainakin tunnustan vastustavani monia asioita, kuten teini-ikäisiä, ja kappas, päädyn työskentelemään juuri heidän kanssaan. Suomessa kammosin taannoin somalinaisia, silloin päädyin ohjaamaan heille teatteria.
Pelko, vastustus ja uteliaisuus ajaa ihmisen ihmeellisiin tilanteisiin. Jos antaa itsensä niiden vietäviksi, voi rikastaa elämäänsä aika lailla. Vastuksia, itse luotuja tai olosuhteista annettuja jokainen kohtaa koko ajan. Haaste onkin huomioida jokainen pienen voiton hetki. Vaikka se voitto olisi pikkuruinen.
"The life begins out of your comfort zone." (Katarina, Estonia)
Olen ollut aika paljon mukavuusalueeni tuolla puolen. Välillä se on ollut puuduttavaa, sillä minulla ei ole ollut lähipiirissä ketään, joka jakaa tämän kokemuksen. Paikalliset kaverini voivat vain aavistella, mutta eivät samaistua. Sitten tutustuin Bragassa EU:n kustantamassa koulutuksessa eestiläiseen Katarinaan, joka asuu Rio Tejo -joen toisella puolen, Almadassa. Katarina sanoi minulle:
"You have the cutest portuguese accent I have ever heard". Niinpä meistä tuli kavereita. Tapasimme eilen Halloween -humussa Bairro Alton kadulla ja tulin hirvittävän iloiseksi, kun sain puhua englantia ja vertailla jopa suomen ja eestin sanontoja. Sitä alkaa arvostaa tällaisia kohtaamisia aika lailla. Laskeutumista turvallisimmille kommunikaation seuduille jatkuvan portugalin aikamuotojen pohtimisen sijaan.
Suomessa sitä valuu helposti liiaksi mukavuusalueelle ja unohtaa oman kielen kauneuden. Ylipäätään kielen tai kielivammaisuuden merkityksen. Sitä kokemusta tulin tänne verestämään. Etten unohtaisi. Ja etten unohtaisi, millaisissa tilanteissa tunnen voittavani elämässä eniten.
 |
| Tämä hetki, cafe de Fabrica. |
Puolikuntoinen tila on jatkunut nyt toista viikkoa, mutta tämänpäiväinen auringon esiin tulo helpotti kummasti oloa.
Olin juonut litroittain teetä ja kokeillut poppakonsteja, nauttinut porkkana-hunaja-sipuli-sitruuna-liemestä á la kämppikseni Filipa, popsinut Strepsilsejä ja käyttänyt viimeiset Finrexit. Vasta aurinko auttoi esiintulollaan. Lissabonin valo on taianomainen. Tuijotellessa parantajaani ajattelin:
Kun ihmiseltä puuttuu koko ajan lämpö, on kehon vaikea tervehtyä, toimia jälleen. Ja kun keho ei toimi, ei toimi myöskään mieli.
Etsin talostamme pikkupatterin. Lämmitän nyt sillä huonettani iltaisin. Sillä sekä Ikean kynttilöillä. Sitten kääriydyn köhimään kahden viltin alle. En voi syyttää pelkästään suomalaisia tottumuksiani, sillä myös paikalliset pärskivät ja yskivät joka puolella. Sitten ihmetellään, miksi?
No minä kerron: Joka ikisessä paikassa pidetään KAIKKI ikkunat ja ulko-ovet AUKI. Ei ole väliä, onko kyse kodista, koulusta, työpaikasta tai kaupasta, niin läpiveto käy, vaikka ulkona tuulisi ja sataisi kuinka kovaa. Kysyin "Miksi?" ja sain vastauksen, että on vain tapana pitää ovet auki. Oikein ihana tapa, mutta että talvellakin...?
Talojen perustukset ovat toista luokkaa ja usein talojen sisällä on kylmempi kuin ulkona. Hmm. Villatöppösiä jalkaan vain. |
| Oikealla Sane. |
Olen oivaltanut, että ei ole sattumaa, että portugalin luokkahuone turma, muistuttaa suomen sanaa tyrmä (vankila). Menimme maanantaina yhdessä Batoto Yetun perkussionisti-maestro Sanen kanssa tutustumaan Paco de Arcosin lähiökoulun luokkaan, jolla on suuria motivaatio-ongelmia koulumotivaation kanssa. Kolmannen sektorin hankkeilla, kuten tässä tapauksessa rummutuksen opettelulla ja draamalla koitetaan saada koululaiset kiinnostumaan uusista asioista. Löysimme pienen etsinnän jälkeen tilan, jossa rumputunnin tuli tapahtua. Tilan edessä oli rautakalteriportti. Tämän jälkeen ovi avattiin vielä kahdella avaimella. Tilassa ei ollut verhoja, pöytiä tai edes penkkejä. Se muistutti varastoa, jossa sattuu olemaan kalteiroidut ovet ja ikkunat. Haimme nuorten kanssa yhdessä tuumin penkit ulkoa. Vietimme tuossa turmassa 15 nuoren kanssa oppitunnin (45 minuuttia) tutustumalla perus-rytmiikkaan. Ensimmäisen kerran minun tuli tarkkailla ryhmää, jotta tietää millaisia juttuja heidän kanssaan voisi tehdä yhdessä tulevan työparini Martan kanssa.
On kaunista katsottavaa, kun ihminen keskittyy yhteen asiaan, kuten rummutukseen. Oli hienoa nähdä, että kaikki olivat mukana. Ehkä he saivat purettua turhaumaa paukuttamalla bongoa.
 |
| Hetki ennen hyökkäystä |
Tilanne oli toinen tänä tiistaina, kun minut passitettiin yksin tekemään Casting Batoto Yetun teatteriryhmään Escola de São Brunon kouluun, joka on pari kilometrin päässä Batoto Yetun toimistolta. En ymmärtänyt casting- ajatuksen ideaa, mutta minulle sanottiin, että se kuuluu asiaan täällä main. Alunperin minulla piti olla henkinen tuki mukana, mutta kuten kulttuuriin kuuluu, yllätyksiä tulee ja huomasin jälleen talsivani yksin koulun muurien sisään...Paikalle tullessa sain käyttööni auditorion ja teippasin ulkopuolella listan, johon halukkaat voivat rustata nimensä. Tyyppejä tulikin yli 20 ja minulla oli tunti aikaa hoitaa homma kunnialla läpi. Olin suunnitellut pari nopeaa teatteriharjoitetta, ja jokaisella ryhmälla oli 15 minuuttia aikaa. On sanomattakin selvää, että hoitamalla yksin kellotuksen, tehtävänannot ja tietojen keruun ei aikaa jäänyt paljon ihmisten kohtaamiselle. Olin iloinen, että sain ihmiset toimimaan ja he kykenivät improvisoimaan. Casting otetaan täällä vakavasti, mutta olin iloinen, että kukaan ei jäätynyt. Olisi epäreilua sanoa vartin jälkeen, että sinusta ei ole mihinkään. Niinpä päätin jokaisen vartitunnin session sanomalla, että jokainen ryhmästä on tervetullut kokeilemaan teatteria rauhallisimmissa merkeissä Batoto Yetun tiloihin joka torstai, jolloin pidän workshopia.
 |
| Sain apujoukkoja teatterin ilosanoman levitykseen |
Päätin käyttää levottomuutta ja linkittää teatteriharjoitteet Halloween -teemaan.
Tunne-harjoitteet sisäisine hirviöineen ja ryhmäharjoitteet zombie-perheineen olivat hykerryttävää katsottavaa. Ehkä olen oppinut kärsivällisyyttä ja rautaista ammattitaitoa, sillä tilassa käyvästä liikenteestä huolimatta jatkoin rauhallisesti ohjaamista - portugaliksi improvisoiden tottakai. Tajusin, että tykkään toimia yhden teeman ympärillä kerrallaan. Saimme nippa nappa aikaa tunnin verran, kun minua huikattiin lopettamaan työpajaa. Oli Halloween-bileiden aika. En panikoitunut, mitä ihmettelin itsekin. Sain jopa rakennettua toiminnalle jonkinlaisen kaaren. Tilanne oli äärimmäisen haastava, sillä tila oli avoin ja ovet ja ikkunat (ja ihmiset) kävivät koko ajan. Perus-kaaos päällä, minä sen keskellä. En voinut kuin toivoa, että tyypit tulevat ensi kerralla paikalle. Katsotaan, vamos a ver..
 |
| Heippa Teresa, Hugo tulee taloon! |
Uusi pomoni on Hugo, joka on aiemmin koordinoinut paljon mm. sairaalaklovneria-projekteja sekä kuuluisan lissabonilaisen fyysisen teatteriryhmä Châpiton meininkejä. Muutos on aina hyvästä, ja itse odotan innolla uusia tuulia ja ideoita. Tämä uusi pomo olisi innokas viemään tanssin ohella teatteria lähiöihin ja toimimaan eri yhteisöjen kanssa.. Kuulostellaan, mitä tuleman pitää..
Olen usein herännyt täällä hetkiin, ettei voi muuta kuin nostaa kädet ylös ja nauraa (tai itkeä).
Luovuttaa.
Kun touhotetaan, että nyt tulee toimia, mutta mitään ei tapahdu. Kun mitään ei oikeasti tapahdu kuin vasta sitten, kun on pakko. Kun olen kuvitellut ymmärtäväni kaiken mitä sanotaan, mutta olen ymmärtänytkin kaiken päinvastoin. Kun olen keskellä afrikkalaista tanssiesitystä, lavalla. Ja kun julkinen liikenne.. Joo, en enää valita Helsingin palveluista: Busseihin ei ole Lissabonissa lainkaan luottamusta. Itkun ja naurun raja on hiuksenhieno siinä vaiheessa, kun on odottanut tulvivalla mukulakadulla linja-autoa 40 minuuttia eikä edes tiedä muuta vaihtoehtoa kuin odottaa. Odottaa ja luovuttaa.
 |
| Vinkki: Jos muutat portugaliin, ota mukaan Nokiat. Niillä saa myös kavereita, esim. junassa. |
Reissunainen Kyllikki Villa pohtii jo usein siteeraamassani kirjasessa (Vanhan naisen lokikirja), että mikä laittaa ihmisen liikkeelle, lähtemään seikkailuun muihin kulttuureihin? Hän tulee tulokseen, että "kai se on se vastusten voittamisen tarve." Itse ainakin tunnustan vastustavani monia asioita, kuten teini-ikäisiä, ja kappas, päädyn työskentelemään juuri heidän kanssaan. Suomessa kammosin taannoin somalinaisia, silloin päädyin ohjaamaan heille teatteria.
Pelko, vastustus ja uteliaisuus ajaa ihmisen ihmeellisiin tilanteisiin. Jos antaa itsensä niiden vietäviksi, voi rikastaa elämäänsä aika lailla. Vastuksia, itse luotuja tai olosuhteista annettuja jokainen kohtaa koko ajan. Haaste onkin huomioida jokainen pienen voiton hetki. Vaikka se voitto olisi pikkuruinen.
 |
| On se HASSU. Bragassa, Pohjois-Portugalissa. |
Olen ollut aika paljon mukavuusalueeni tuolla puolen. Välillä se on ollut puuduttavaa, sillä minulla ei ole ollut lähipiirissä ketään, joka jakaa tämän kokemuksen. Paikalliset kaverini voivat vain aavistella, mutta eivät samaistua. Sitten tutustuin Bragassa EU:n kustantamassa koulutuksessa eestiläiseen Katarinaan, joka asuu Rio Tejo -joen toisella puolen, Almadassa. Katarina sanoi minulle:
"You have the cutest portuguese accent I have ever heard". Niinpä meistä tuli kavereita. Tapasimme eilen Halloween -humussa Bairro Alton kadulla ja tulin hirvittävän iloiseksi, kun sain puhua englantia ja vertailla jopa suomen ja eestin sanontoja. Sitä alkaa arvostaa tällaisia kohtaamisia aika lailla. Laskeutumista turvallisimmille kommunikaation seuduille jatkuvan portugalin aikamuotojen pohtimisen sijaan.
Suomessa sitä valuu helposti liiaksi mukavuusalueelle ja unohtaa oman kielen kauneuden. Ylipäätään kielen tai kielivammaisuuden merkityksen. Sitä kokemusta tulin tänne verestämään. Etten unohtaisi. Ja etten unohtaisi, millaisissa tilanteissa tunnen voittavani elämässä eniten.
Turvallista viikonloppua, olkoon se comfort-zonella tai sen tuolla puolen!
beijinhos,
Anni
 |
| Bragan illassa |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti