Sain hymyn naiselta, jolla on mieletön ura - ja aura. Oscar -voittaja, Ranskan kaikkien aikojen palkituin näyttelijä Juliette Binoche oli vierailulla Lissabonissa Portugalin merkittävimmän Lisbon & Estoril -elokuvafestarin aikaan, tämän viikon. Tämän viikon, jota kutsutaan nimellä "Verão de San Martinho", Portugalin intiaanikesä, jota perinteisesti seuraa hyytävä talvikausi. Se on joka vuosi tarkalleen 11.-18.11. Luonnon täsmällisyyttä ei voi kuin ihmetellä.
Viimeisenä intiaaniviikon hetkenä, sunnuntai-iltana, olin sulloutunut monien taidealan ihmisten tavoin Nimas - Cine Radion saliin kuuntelemaan Juliette Binochen sanoja. Elokuva - ja teatterialan ihmiset saivat kysyä häneltä kuvaamiseen ja elämään liittyviä kysymyksiä, ja Juliette vastasi auliisti. Hänen suora läsnäolonsa oli häkellyttävä, ei voinut kuin ihailla kuinka auki tämä liki viisikymppinen nainen oli.
Juliette puhui näyttelijän ja ohjaajan välisestä intiimistä suhteesta, uskalluksesta sukeltaa oman itsensä eri tasoihin ja päästää toinen osalliseksi siitä prosessista. Ujoudesta, epävarmuudesta, omien heikkouksien hyväksymisestä. Että kaikki lähtee hyväksymisestä, siitä hetkestä kun tutkii epävarmuuden tunteen läpikotaisin, ja hyväksyy, että on maailman surkein. Yleensä hyväksymisen jälkeen tapahtuu ihmeitä. Työn jäljessä näkyy armo itseä kohtaan, inhimillisyys. En vielä osaa pukea sanoiksi kaikkea, mutta Julian sanat oman ujouden voittamisesta "kun tietää tavoittelevansa työllä jotain suurempaa, oman egon ylittävää" hivelivät mieltäni. Ja sitten, kun kaikki lähtivät salista, katseemme kohtasivat puolen sekunnin ajan, ja hän HYMYILI. Minä virnistin takaisin, ja olin myyty. Maailma tarvitsee tuollaisia naisia. Inspiroivia, vahvoja ja rohkeita sellaisia.
Tällä viikolla niin työssä kuin pääni sisällä käsittelin perustunteita: Rakkautta, raivoa, iloa ja pelkoa. Voisi sanoa tätä itsetutkiskelun viikoksi, joka huipentui siihen, että sain Julitte Binochelta hymyn. Olen huomannut, että niin ilot ja surut tuntuvat rajummin vieraassa kulttuurissa. Tällä viikolla tuntuu, että olen kuin varhaisessa kehitysvaiheessa oleva lapsi, joka kävelemään ja puhumaan opittuaan rakentaa vastavuoroisia luottamussuhteita ympäristössään. Ja jos jokin ei mene niinkuin on sovittu (tai kuten tässä kulttuurissa, jos luvataan jotain, se ei välttämättä tapahdukaan), pettymys tuntuu henkilökohtaisena loukkaamisena, hylkäämisenä. Kuin lapsi, joka kaipaa vahvistusta omalle olemassaololleen. Tätä kehitysvaihetta voisi kutsua myös kulttuurishokin pohjaksi, kun tulee vedettyä päivässä monta päänsisäistä kilaria, kun ei ymmärrä, miksi kommunikaatio ei pelaa.
Valjastin turhautumiseni työhön ja päätin käsitellä viikottaisessa Teatro workshopissa tunteiden ilmaisua, pidättämistä ja vapauttamista. Kun työpaja oltiin saatu aloitettua puoli tuntia sovitun jälkeen, ja joukko oli taas eri kuin viime viikolla, tajusin, että oikeisiin tunteisiin esille tuloon vaaditaan ryhmässä luottamusta. Ja kyse on teineistä, joiden pehmittämiseen tarvitaan aikaa. Teetätin silti tunne-improvisaatioita. Improjen kautta sain kuitenkin arvailemalla merkityksiä täydennettyä sanavarastoani ja nähtyä, mistä aiheista he lähtevät luontaisesti improamaan. Perus- vanhempi -teini-suhteet, opettajanhuone, bestikset ja poikaystävät tulivat näyttämölle. Keskityin niin kuunteluun, että sekoilin harvinaisen paljon tehtävänannoissa. Aloin miettiä, pitäisikö minun vain pitäytyä sanattoman teatterin opetuksessa ja luottaa itsekin pelkkään kehonkieleen. Tai alkaa kirjottaa taas sanasta sanaan, mitä aion sanoa ja lopettaa ainaisen improilun. Mutta silloin en kuuntelisi, sitä mitä tilanne kulloinkin vaatii. Haastavaa.
Viime viikon blogikirjoituksen päätteeksi olin menossa pitämään "haasteelliselle luokalle" rytmiikkatuntia odotuksin 0. Marta, joka lähti Batoto Yetusta minun tuekseni, oli aika varma, että homma ei tule toimimaan. Jollain oudolla tavalla odotusten olemattomuus vapautti minut, sillä ajattelin ettei tarvitse onnistua. Totesin rytmiikalla ja ylipäätään fyysisellä yhteisen rytmin tavoittelulla olevan hämmentävä vaikutus - Kukaan turmassa, luokassa, ei boikotoinut opetusta, kaikki pysyivät piirissä oppitunnin ajan ja joka ikinen yritti. Jokaisen piti myös keskittyä siihen, että ymmärsivät minun portugaliani. Tunnin viimeisessä harjoituksessa jaoin porukan kolmeen osaan ja annoin jokaiselle ryhmälle rytmin, jota tapautuksin pitää yllä. Sen hetken 15 hengen ongelmaluokka toimi kuin unelma. Tai no, tällä kertaa 13 hengen porukka, sillä 2 oli erotettu muutamaksi päiväksi koulusta. Kuulemma vielä ne, joilla oli parhain rytmitaju. Hmm. Koulupulpetissa oppiminen ei vain sovi kaikille, erottamisen uhallakaan.
Tämä viikonloppuna järjestettiin Lissabonin keskustassa ilmainen ImigArte -festari, jossa oli
teatteria, runoutta, musiikkia,työpajoja niin Unkarista kuin Angolastakin. Edustettuna oli kaikkiaan parisenkymmentä maata. Näin forum-teatteriesityksen ihmisistä, jotka ovat syntyneet Portugalissa, mutta heillä ei ole kansallisuutta vielä kolmekymppisenäkään. Kansalaisuutta ei saa ilman työsopimusta, ja työtä ei saa ilman kansalaisuutts. Yleisössä oli ihmisiä, joita asia kosketti. Esityksen päätteeksi jokaisen joka on syntynyt Portugalissa mutta jolla ei ole kansalaisuutta, tuli nostaa käsi ylös. Aika monta kättä nousi. Vaikka Portugalia, ja eritoten Lissabonia pidetään monien kulttuurien sulatusuunina ja Euroopan afrikkalaisimpana pääkaupunkina, on vallalla asenne, että mamu on aina mamu, vaikka olisi syntynyt täällä. Esityksessä portugalilaiselle toisen polven Kap Verdeläiselle ladeltiin: "Palaa omaan maahasi, et ole täältä!" Vaikka eletään Euroopan toiselle laidalla, tuli jotenkin koto-Suomi mieleen...
Minä tiedän, etten ole täältä, mutta tiedän samalla, että pohjoismaisena tyttönä minua kohdellaan kuin kultakimpaletta - Tulen yltäkylläisyyden luvatusta maasta, sillä meiltä ei mitään puutu. Paitsi tietysti aurinko, suuren osan aikaa. Minua ei käsketä Angolassa syntyneen tavoin palaamaan maahani, vaan tuomaan toimivan kulttuurin edellytykset tänne. Ja jokapäiväisessä elämässä sitä olen vähän yrittänytkin, tuoda selkeyttä, logiikkaa ja suoraa kommunikaatiota, jossa sovituista asioista pidetään kiinni. Mutta tällä tykätään puhua ja pyöritellä juttuja loputtomiin ilman tulosta. Ja mitä byrokratiaan tulee, papereita täällä pyöritellään Suomen veroisesti. En tiedä tekeekö ympäristö kaltaisekseen, mutta olen itsekin alkanut lipsua lupauksista ja sovituista ajoista... Kuin lapsi, joka oppii ympäristöltään, miten maailma toimii.
Viimeisenä intiaaniviikon hetkenä, sunnuntai-iltana, olin sulloutunut monien taidealan ihmisten tavoin Nimas - Cine Radion saliin kuuntelemaan Juliette Binochen sanoja. Elokuva - ja teatterialan ihmiset saivat kysyä häneltä kuvaamiseen ja elämään liittyviä kysymyksiä, ja Juliette vastasi auliisti. Hänen suora läsnäolonsa oli häkellyttävä, ei voinut kuin ihailla kuinka auki tämä liki viisikymppinen nainen oli.
Juliette puhui näyttelijän ja ohjaajan välisestä intiimistä suhteesta, uskalluksesta sukeltaa oman itsensä eri tasoihin ja päästää toinen osalliseksi siitä prosessista. Ujoudesta, epävarmuudesta, omien heikkouksien hyväksymisestä. Että kaikki lähtee hyväksymisestä, siitä hetkestä kun tutkii epävarmuuden tunteen läpikotaisin, ja hyväksyy, että on maailman surkein. Yleensä hyväksymisen jälkeen tapahtuu ihmeitä. Työn jäljessä näkyy armo itseä kohtaan, inhimillisyys. En vielä osaa pukea sanoiksi kaikkea, mutta Julian sanat oman ujouden voittamisesta "kun tietää tavoittelevansa työllä jotain suurempaa, oman egon ylittävää" hivelivät mieltäni. Ja sitten, kun kaikki lähtivät salista, katseemme kohtasivat puolen sekunnin ajan, ja hän HYMYILI. Minä virnistin takaisin, ja olin myyty. Maailma tarvitsee tuollaisia naisia. Inspiroivia, vahvoja ja rohkeita sellaisia.
Tällä viikolla niin työssä kuin pääni sisällä käsittelin perustunteita: Rakkautta, raivoa, iloa ja pelkoa. Voisi sanoa tätä itsetutkiskelun viikoksi, joka huipentui siihen, että sain Julitte Binochelta hymyn. Olen huomannut, että niin ilot ja surut tuntuvat rajummin vieraassa kulttuurissa. Tällä viikolla tuntuu, että olen kuin varhaisessa kehitysvaiheessa oleva lapsi, joka kävelemään ja puhumaan opittuaan rakentaa vastavuoroisia luottamussuhteita ympäristössään. Ja jos jokin ei mene niinkuin on sovittu (tai kuten tässä kulttuurissa, jos luvataan jotain, se ei välttämättä tapahdukaan), pettymys tuntuu henkilökohtaisena loukkaamisena, hylkäämisenä. Kuin lapsi, joka kaipaa vahvistusta omalle olemassaololleen. Tätä kehitysvaihetta voisi kutsua myös kulttuurishokin pohjaksi, kun tulee vedettyä päivässä monta päänsisäistä kilaria, kun ei ymmärrä, miksi kommunikaatio ei pelaa.
Valjastin turhautumiseni työhön ja päätin käsitellä viikottaisessa Teatro workshopissa tunteiden ilmaisua, pidättämistä ja vapauttamista. Kun työpaja oltiin saatu aloitettua puoli tuntia sovitun jälkeen, ja joukko oli taas eri kuin viime viikolla, tajusin, että oikeisiin tunteisiin esille tuloon vaaditaan ryhmässä luottamusta. Ja kyse on teineistä, joiden pehmittämiseen tarvitaan aikaa. Teetätin silti tunne-improvisaatioita. Improjen kautta sain kuitenkin arvailemalla merkityksiä täydennettyä sanavarastoani ja nähtyä, mistä aiheista he lähtevät luontaisesti improamaan. Perus- vanhempi -teini-suhteet, opettajanhuone, bestikset ja poikaystävät tulivat näyttämölle. Keskityin niin kuunteluun, että sekoilin harvinaisen paljon tehtävänannoissa. Aloin miettiä, pitäisikö minun vain pitäytyä sanattoman teatterin opetuksessa ja luottaa itsekin pelkkään kehonkieleen. Tai alkaa kirjottaa taas sanasta sanaan, mitä aion sanoa ja lopettaa ainaisen improilun. Mutta silloin en kuuntelisi, sitä mitä tilanne kulloinkin vaatii. Haastavaa.
Marta sulkee sellin ovea |
Mamma yleisöstä nousi osallistumaan esitykseen ja sai raikuvat aplodit |
teatteria, runoutta, musiikkia,työpajoja niin Unkarista kuin Angolastakin. Edustettuna oli kaikkiaan parisenkymmentä maata. Näin forum-teatteriesityksen ihmisistä, jotka ovat syntyneet Portugalissa, mutta heillä ei ole kansallisuutta vielä kolmekymppisenäkään. Kansalaisuutta ei saa ilman työsopimusta, ja työtä ei saa ilman kansalaisuutts. Yleisössä oli ihmisiä, joita asia kosketti. Esityksen päätteeksi jokaisen joka on syntynyt Portugalissa mutta jolla ei ole kansalaisuutta, tuli nostaa käsi ylös. Aika monta kättä nousi. Vaikka Portugalia, ja eritoten Lissabonia pidetään monien kulttuurien sulatusuunina ja Euroopan afrikkalaisimpana pääkaupunkina, on vallalla asenne, että mamu on aina mamu, vaikka olisi syntynyt täällä. Esityksessä portugalilaiselle toisen polven Kap Verdeläiselle ladeltiin: "Palaa omaan maahasi, et ole täältä!" Vaikka eletään Euroopan toiselle laidalla, tuli jotenkin koto-Suomi mieleen...
"Ilman papereita en voi tehdä työtä, ja ilman työtä en saa papereita." |
Minä tiedän, etten ole täältä, mutta tiedän samalla, että pohjoismaisena tyttönä minua kohdellaan kuin kultakimpaletta - Tulen yltäkylläisyyden luvatusta maasta, sillä meiltä ei mitään puutu. Paitsi tietysti aurinko, suuren osan aikaa. Minua ei käsketä Angolassa syntyneen tavoin palaamaan maahani, vaan tuomaan toimivan kulttuurin edellytykset tänne. Ja jokapäiväisessä elämässä sitä olen vähän yrittänytkin, tuoda selkeyttä, logiikkaa ja suoraa kommunikaatiota, jossa sovituista asioista pidetään kiinni. Mutta tällä tykätään puhua ja pyöritellä juttuja loputtomiin ilman tulosta. Ja mitä byrokratiaan tulee, papereita täällä pyöritellään Suomen veroisesti. En tiedä tekeekö ympäristö kaltaisekseen, mutta olen itsekin alkanut lipsua lupauksista ja sovituista ajoista... Kuin lapsi, joka oppii ympäristöltään, miten maailma toimii.
"All alone,
Whether you like it or not,
alone will be something you'll be quite a lot!"
(Dr.Seuss, runosta Oh, all the places you'll go!)
Tällä viikolla tuntuu, että olen taistellut sisäisiä tuulimyllyjä, itseäni vastaan. Omaa seuraani vastaan.
Kun lähtee maailmalle, joutuu olemaan aika paljon omien kelojensa parissa ja luomaan itseään uudelleen. Välillä nuo omat kelat ovat pahimpia ja kaikki vastoinkäymiset alkavat paisua pään sisällä. Eikä vieraassa kulttuurissa ei ole ketään, joka läpsäyttää poskelle ja pysäyttää nuo ylikierrokset.
Paitsi yksi eestiläinen tyttö, joka luki minulle Dr. Seussin runon Oh all the places you'll go. Suosittelen, lukekaa, vaikka pitkä onkin! Varsinkin uuden edessä! http://likeafieldmouse.com/post/37582481660/dr-seuss-oh-the-places-youll-go.
Dr.Seussin kätyrin Katariinan, punaviinin ja joulun ensimmäisen suklaapukin seurassa sain taas elämään perspektiivin hetkeksi. Niin pienistä asioista on elämä kiinni: Hyvästä seurasta, joka palauttaa tähän todellisuuteen. Vertaistueksi sitä myös kutsutaan. Kun lähtee maailmalle, jotain jää taakse, jotain kuolee, jotta uutta voi syntyä. Niinkuin ystävyyssuhteita.
Päätin juuri terapeuttisen kirjamatkani Kyllikki Vilan parissa. Hän puhuu noista elämän rajapinnoista, syntymästä ja kuolemasta, jotka matkalla ollessa ovat vahvasti läsnä. Kyllikki arvelee, että jotkut ihmiset jännittävät niin paljon noita raja-pintoja, etteivät he koskaan lähde yksin, itsensä kanssa, matkalle vieraaseen kulttuuriin ennen sitä lopullista matkaa. Sillä yksin matkalla, omaa itseään sietäessä saa hetkellisen välähdyksen siitä, miltä tuntuu, kun yksin tänne tullaan ja yksin lähdetään.
Myös upea Juliette Binoche päätti viikon sanoihin elämän ja kuoleman rajapinnoista. Hän puhui intiimiin työskentelyyn hyppäämisestä: Uuden synnyttämisestä, ja samalla luopumisesta, itsensä hylkäämisestä. Jotta aina voi luoda sitä uutta, muuttua itsekin. Nuo sanat antoivat voimaa uskoa, että on oleellista ja karmaisevan tärkeää kohdata oma seuransa - tykkäsi siitä tai ei.
Nyt on kohdattava intiaanikesä- viikon jälkeinen todellisuus, uusi viikko uusine haasteineen. Muistettava Julietten aura, ja SE hymy, ah!
Psst. Onneksi Portugali voitti Ruotsin perjantain fudispelissä, sillä
hurrinaapurimme olivat levittäneet Praca de Comercion täyteen
sini-keltapaitaisia öykkäreitä ja koko keskusta kaikui ruotsipopista ja
kannustushuudoista. FORCA PORTUGAL!
HEJA SVERIGE.Perjantai-iltapäivä keskellä Lissabonia. |
Beijinhos,
Anni
Väläyksiä viikosta:
Tästä tuli mieleen Pasilan Veera |
Brasilialaista kansanmusiikkia |
.. jotka muuttuivat koko kansan sambakarnevaaliksi. |
Kongolaista herrasmiesenergiaa |
just before chinese show |
Amen. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti