Sylvian joululaulua Lissabonista.

Talo on autuaan tyhjä. Ulkona tihuttaa vettä. Minä poltan kynttilää keittiössä. Kaikki asuinkumppanini ovat lähteneet kyliinsä joulunviettoon. Oli ensimmäinen aamu pitkään aikaan, kun en herännyt alakerran hurtan aamuserenaadiin. En kuule samanlaista liikenteen pauhua, kuin viikko sitten. Lissabonissa koulujen lomat alkoivat tiistaina ja suurella osaa työläisistä tänään. Niin minullakin. Kuuntelen Sylvian joululaulua täydellä teholla. Aamiaisena edessäni on kanelikahvia ja itsetehtyjä pipareita. Ja näin joulu saapuu Euroopan toiselle laidalle.

Joulukuu on ollut täällä täynnä loppuja, mutta myös uusia alkuja. Työssäni Batoto Yetuun perustamani teatteriryhmän ensiesitys, katutaitelijaryhmämme Grupo Novembron performanssi PERFECT GIFT ja huomenna vielä klovneriakurssin joulunäytös. Sain tiistaina viimeisen luovan tanssin tunnin jälkeen hämmentävän paljon pusuja pikkutytöiltä. Sekä kirjeen, joka kuuluu näin:

"Pidän sinusta. Kirjoittanut Nair. Pidän jokaisesta leikistäsi, olet niin rakas. En ikinä aio unohtaa sinua. Kun palaat, otan sinut vastaan avoimin sylin. Rakastan sinua ANA (!!). Kirjoittanut Nair." 

Syy vuolaisiin sanoihin on selvä: Tammikuussa siirryn uuden työparini kanssa suunnittelemaan yhteisöteatterihanketta ja jätän toistaiseksi afrotyttöjen luovan tanssin ryhmän. Olimme työstäneet heidän elämästään inspiroituneita koreografioita viimeiset kerrat ja nyt katsellessa videolta Björkin "Human Behaviorin" tahtiin raivoavia tyttöjä, voin taputtaa itseäni olkapäille. Tämä oli takuulla jotain, mitä he eivät olleet aiemmin kokeneet.

Jowan valmistautuu myymään roskapussia

Myös Lissabonin kadut saivat kokea viime viikolla kansainvälisen performanssiryhmämme ensikosketuksen. Yhdessä meksikolaisen taidemaalaajan, ranskalaisen tanssijan ja espanjalaisen elokuva-alaa opiskelleen tytön kanssa päätimme käydä joulumaniaa vastaan näkymättömän teatterin keinoin. Tai totta puhuakseni, vasta itse esityksessä tajusimme, että yleisö, katua tallaavat joulushoppaajat eivät tajunneet, että kyseessä oli esitys. Joten se muotoutua näkymättömäksi teatteriksi, joka peilasi oikeaa tilannetta. Olimme keränneet pitkin Lissabonin roskiksia kaikkea rikkinäistä, käytettyä, poisheitettyä, paskaista roinaa ja taiteilleet päälle oikeat hintalaput, jotka joku marketti oli heittänyt pois. Yksi meistä toimi myyjänä, joka rakensi pienen puodin keskelle Lissabonin kalleinta ostoskatua ja alkoi mainostaa suureen ääneen, että vain häneltä, ja vain tänään, saa parhaimmat joululahjat. Jo tämä huuto sai arvioilta kymmenen ohikulkijaa hedelmälaatikoiden ympärille. Sitten ensimmäinen meistä saapui "ohikulkijana" ihastelemaan tavaroita. Pikkuhiljaa näyttelijät yksi toisensa jälkeen tuli pöydän liepeille ja alkoi kiinnostua samoista tavaroista. Huomasimme myös näytelmäämme astuneiden ohikuljoiden luonnollisen reaktion: Vaikka kyseessä olisi kuinka turha tavara, mutta kun huomaat, että joku toinen tahtoo sen, niin myös sinäkin.

Aloimme leikkiä toden teolla tällä teemalla ja päädyimme tappelemaan suureleisesti yhdessä ohikulkijaa näytteleiden kolleegojeni kanssa niin, että lopulta kaikista "hienoin" lahja, paperisäkki täynnä muoviroskaa, hajosi räjähtäen pitkin katua. Oli upeaa nähdä ohikulkijoiden reaktio "nyt se täydellisin lahjaidea hajosi", vaikka kyseessä oli tosiaan roskapussi, jonka päällä oli ollut hintalappu. Pienen hiljaisuuden jälkeen heräsimme kuin unesta ja tajusimme, mistä roinasta olimme tapelleet. Aloimme hiljaa hyräillä "Jouluyö, juhlayö" -hymniä ja tarjosimme vielä rojuja lahjaksi karsojillemme... Siivottuamme sotkua, tallasimme rojuinemme vielä pari katua laulaen hymniä.

Grupo Novembro after the show. Photo by Vanessa Marquez.

Praca de Comercio: Neljän miljoonan euron joulupuu

Toisenlaista hymniä kuultiin Grupo de Teatro de Batoto Yetun esityksessä Grande Escolha (Suuri valinta), jossa päähenkilöä näyttelevä tyttö on niin nirso sulhasehdokkaiden suhteen, että päätyy yhteen apinan kanssa. Olin yllättynyt viiden tytön ydinryhmän loputtomasta tarmosta ja pelottomuudesta, jolla he loivat tanssia ja räppiä keskellä näytelmää. Vaikka homma meni harjoituksissa välillä hysteriaksi ja kaaokseksi, oli myös hetkiä, jolloin he alkoivat itse toimia ohjaajina joillekin kohtauksille ja auttoivat hiomisessa, kun sitä pyysin. Se oli tärkeää, sillä välillä tuntui, että minulta loppui sanavarasto, jolla ohjeistaa. Tiedän myös, etten ikuisesti aio heitä ohjata, joten toivon, että he itse ottavat vastuuta ja jatkavat ryhmää lähdettyäni.
Eilen ryhmän täsmällisyys yllätti: Meidän tuli harjoitella ennen esitystä 17:30, ja puolet ryhmästä täpötti salissa jo tuntia aiemmin, 16:30!

Grande Escolha: Sulholle ei kelpaa mikään ruoka paitsi ...

Rekvisiitta esityksen jälkeen

Huh. Tänään alkaa loma. Tosin luvassa on vielä matka työporukan kanssa satumaiseen Sintraan, jossa satuin viettämään myös viime viikonloppuni. Menen toistamaan yökävelyn Sintran maagisten linnojen ja metsien kupeeseen, jotka kätkevät alleen legendoja lepäämättömistä sieluista ja yliluonnollisista tapahtumista. Voisin kuulla tarinat yhä uudelleen ja uudelleen. Siinä paikassa on jotain uskomatonta. Tulevan yökävelyn jälkeen loma alkaa virallisesti perjantaiaamuna värikuulasodalla noissa samoissa metsissä, jihuu!
Sitten saapuu Jumppasen Jenny, jonka kanssa jauhaa suomea ja joulunvietto voi alkaa.
Taustalla soi edelleen Sylvian joululaulu. En malta olla lopettamatta sanoihin:

"Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo
Sinne Suomeeni kaukaisehen!
Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo,
Sä siunaa se maa muistojen!"

Joulukuu on ollut minulle kaihoisin, sillä olen tiennyt, että tänä vuonna perinteitä en noudateta. Samalla tiedän, että on hyvä ravistella itseään totutuista kuvioista. Joulu voi saapua ilman Lumiukko-animaatiota ja joulukuusen koristelua. Voihan?

Vaikka minulla ei ole vielä aavistusta, mitä tänä jouluna tapahtuu, siitä tulee takuulla ikimuistoinen. Tähdet on samat myös Euroopan tällä laidalla ja toivon, että minulle tärkeän rauhantunnun saa aikaan missä vain, jossa on kynttilät (ja pipareita). 

Kun aloin kirjoittamaan tätä blogia, ulkona tihutti vettä, nyt pilkistää jo aurinko.

Loistavaa joulunaikaa, ihmiset!

Beijinhos,

Anni

6.12. Montsanton luonnonpuisto

 Psst. Viime viikonlopun Sintran reissu oli kuin paluu kevääseen.  Loppuun makupaloja:

Mansikoita ja muuta välipalaa vihreällä nurtsilla

Mikael, ylpeä keltaisen talon (ja tienoon) asuttaja.

Maailman sympaattisin tori

Meren voima ja jouluntähti

Sekä lasi lämmikettä.

Nirso nai apinan - ja muita opittuja viisauksia.

Takana on täyteläinen marraskuu. Ehkä elämäni täyteläisin, sillä usein marraskuussa en tunne eläväni. No nyt olen tuntenut. Sukelsin jäätäviin aaltoihin viikko sitten ja opin jotain surffaamisesta, aalloille antautumisesta. Surffiopettajani valisti: "You have to make a commitment with the sea."  En ollut ikinä aiemmin kokenut moista euforiaa, kun yhä uudelleen aaltoja kohti juoksemisesta ja laudalle heittäytymisestä. Pelkäsin jostain syystä aika paljon ennen tuntia, joten harjoittelimme tovin voittaja-asennetta kohtalotoverini Thomaksen kanssa.

Aalloissa  kohtasin suomalaisen "läpi harmaan kiven" -asenteen räpiköidessäni raivolla yhä syvemmälle. Jossain vaiheessa ymmärsin, että puskeminen vedenvoimaa vastaan ei auta. Yhteistyö ja niiden seitsemän aallon kuuntelu saattaisi auttaa. Meri on hyvä maadoittaja, jos kuvittelee välillä oikeasti olevansa supermies/nainen ja hallitsevansa tilanteen täydellisesti. Suolaiset aallot palauttavat mukavasti pinnalle, nöyrtymään vähän suuremmille luonnonvoimille.

Selkeä tehtävänanto á Anni

Sai töissä tehtäväksi lukea noin viisikymmentä portugalinkielistä kansantarua ja valita niistä kymmenen, joita käsiteltäisiin teatterin keinoin osana "Programa Escolhas", InteG.Arte -projektia. Projektissa kultturisesti eri juurista tulevia lähiympäristön jäseniä autetaan sopeutumaan tähän kulttuuriin, mutta samalla arvostamaan omia juuriaan, muun muassa taiteen keinoin. Projekti on oleellinen osa aluetta, jossa päivittäin tapaan ihmisiä muun muassa Kabo Verdestä ja Angolasta.
Kun tavasin tarinoista niin Aasiasta Macausta, Brasiliasta, Intiasta kuin Afrikastakin, en voinut kuin ihmetellä, kuinka monta maata Portugalilla oli aikanaan hallussaan (tarinoita oli ainakin 12 eri maasta) ja miten villejä arvoja tarinat kätkevät alleen.. Pohdin, kuinka näitä tarinoita on kuunneltu yhdessä nuotion loimutessa ja kylän vanhin on valistanut nuorta polvea.

Monissa tarinoissa maailman synnystä aurinkoa tärkeämpänä toimi yllättäen kuu.
Opin, että afrikkalainen musiikki syntyi, kun joukko apinoita tahtoi kiivetä kuuhun, kuu ihastui ylimpään apinaan, antoi tälle rummun.
Opin myös, että jos nainen valitsee liian pitkään tulevaa miestään, hän todennäköisesti nai apinan.
Tai päätyy yhteen miehen kanssa, joka muuttuu jättimäiseksi pelottavaksi käärmeeksi...

Vaikka tarinat ovat mustavalkoisia, jotkut ehkä tottakin ja arvot vanhoillisia, ne kätkevät alleen symboliikkaa, jota on mielenkiintoista peilata tähän päivään. "Contos" - eli tarina(teatteri)työpajaan osallistuivat niin Batoto Yetussa työskentelevät kolleegani, lähiön nuoria ja aikuisia sekä Suomesta moikkaamaan tullut "chefeni", Catia taidekseskus Kassandrasta. Työpajaa tuli seuraamaan myös mustana hevosena hanketta valvoja mamma, joka vähän kuumotti ensin olemassaolollaan. Sitten hänenkin suupielensä kääntyivät hymyyn ja kamera alkoi käydä, kun ohjeistin ryhmää muodostamaan tarinoihin vieviä kuvia käyttämällä apuna omaa ja toisten fysiikkaa.

Päädyimme lopulta tekemään mininäytelmiä kolmesta tarinasta, jossa kahdesta esille nousi neitseellinen, nirso tyttö, joka ei suostu kellekään vaimoksi. Kummassakin tapauksessa hullusti käy - toinen huomaa päätyneensä apinan kanssa avioliittoon ja toinen jää vangiksi suuren käärmeen kotipuun sisään. Jatkoimme työpajaa seuraavassa teatteri-workhopissa työskentelyä
"Grande Escolha" (=suuri valinta) tarinan kanssa. Tavoitteena on tehdä tarinasta moderni versio ennen joulua ja esittää se Batoto Yetussa. Esitystä seuraa mahdollinen forum-osuus, jossa kuulutetaan yleisön arvoja ja mielipiteitä valinnoista elämästä.Katsotaan, kuinka käy. Kun kyseessä on Portugali, mitä tahansa voi tapahtua..
Kuten se, että tällä viikolla saan osalle aikaa työparin, Argentiinasta lentäneen yhteisötaiteilijan! Jännittävää, helpottavaa, ihanaa jakaa vastuuta.

 Olen työssä huomannut rytmiikan, musiikin ja liikkeen tulleen yhä tärkeämmäksi tavaksi ohjata ja tuottaa (minusta) mielenkiintoista jälkeä. Olen myös alkanut luottaa siihen, että mistä tahansa saattaa tulla idea, jota käyttää työpajassa. Ihmiset ovat olleet yllättävän kiinnostuneita suomenkielestä täällä, ja olen opettanut klovneriakurssilla opettajan käskystä muille "Tuku,tuku lampaitani"-kehtolaulun.Lounaalla ennen tulevaa oppituntia olin opettanut paikalliselle kaverilleni suomalaista tervehtimistä. Lähiön keskittymishäiriöiset teinit sain hiljaiseksi nostamalla käden pystyyn ja huikkaamalla: "MOI." Tätä seurasi kiihkeä arvailu, mitä tuo mystinen sana tarkoittaa. Sitten päädyttiinkin tekemään spontaania rytmiikkaa tästä hienosta sanasta. Jos mitään muuta he eivät rytmiikasta muista, niin takuulla ainakin osaavat tervehtiä suomeksi.

 

"If you can't beat them, join them."

Arthure -kukko

On joulukuun toinen päivä, ja palasin juuri pitkältä viikonloppureissulta Portosta.  Portossa kuuntelin aamuisin maan kansalliskookottajan laulua keskellä kaupunkia, ja yön kostea kylmyys väistyi auringon alta. Arvostan valoa enemmän kuin koskaan.  Katselin kauan kaupungin keskellä virtaavaa Rio Douroa, maistelin hartaasti eri Portviinejä ja päädyin miltei paikalliskuppilan lavalla esiintymään, sillä suomenkieli herätti jälleen ihmeellisen paljon innostusta ja ihmetystä. Kuulin hauskan määritelmän, "kuin tonttukieli". En voinut muuta kuin allekirjoittaa sen punanuttuisena Joulupukin maan asukkina. On ilo olla tämän tonttukielen virallinen lähetti.

Portossa mieli lepäsi, oli vaikeaa olla pitämättä jumalaisen portviinin (ja Portugalin nimen) alkulähteestä. Paikasta, jossa asukit ystävällisyydestään huolimatta suhtautuivat penseästi pääkaupunkiin. "Lissabon ei ole minulle Portugalia", tokaisi eräs mies illanvietossa paikallisessa kuppilassa. Lissaboniin mahtuu niin monta kulttuuria, ja brassi- sekä afrikkavaikutteista meininkiä, joten se taitaa olla kummajainen tässä maassa. Tunnelma Portviini-taivaassa oli avoimen pikkukaupunkimainen, pohjoisen rauhallinen ja juron ystävällinen.

Portto oli minulle hellä, rosoinen ja kaunis. 

Kirjakaupassa

Melkein kotona

Keltainen toukokuu?

In the business

Just a normal afternoon in wine cellars

Kuinka monta kaupunkia on minussa ?

Jos jotain elämänohjetta olen täällä saanut kuulla, niin yksi niistä on selkeästi: 

"Con calma."

Rauhassa. Kaikki tapahtuu ajan kanssa. Niin ärsyttävän totta kuin se onkin. "A devagar se va longe", hitaasti pääsee pitkälle, muistuttaa paikallinen sananlasku sekä portugalinmaikkani. Jotta tämä ei unohtuisi, päätimme tehdä kaverini Katarinan kanssa asialle jotain. Katukauppiaan kanssa tolkuttoman pitkän con calma -kirjoituksen neuvotteluprosessin jälkeen lopputulos oli tämä:

Calma, coracão. Take it easy, love.

Nyt alkaa elämäni kummallisin joulukuu. Joulun odotus, jolta en tiedä, mitä odottaa. Ainoa, mitä nyt voin odottaa, on äidin lähettämän partiolaiskalenterin seuraava luukku tonttuineen ja lumisine kinoksineen, jotka tuntuvat tälle punanutulle kovin kaukaiselta ajatukselta. Mutta siitä rauhan ajatuksesta voisin pitää kiinni. Edes tämän kuun.

Beijinhos com muito calma,
Anni

@ Portto

Oscar-voittajan otteella itseen.

Sain hymyn naiselta, jolla on mieletön ura - ja aura. Oscar -voittaja, Ranskan kaikkien aikojen palkituin näyttelijä Juliette Binoche oli vierailulla Lissabonissa Portugalin merkittävimmän Lisbon & Estoril -elokuvafestarin aikaan, tämän viikon. Tämän viikon, jota kutsutaan nimellä "Verão de San Martinho", Portugalin intiaanikesä, jota perinteisesti seuraa hyytävä talvikausi. Se on joka vuosi tarkalleen 11.-18.11. Luonnon täsmällisyyttä ei voi kuin ihmetellä.

Viimeisenä intiaaniviikon hetkenä, sunnuntai-iltana, olin sulloutunut monien taidealan ihmisten tavoin Nimas - Cine Radion saliin kuuntelemaan Juliette Binochen sanoja. Elokuva - ja teatterialan ihmiset saivat kysyä häneltä kuvaamiseen ja elämään liittyviä kysymyksiä, ja Juliette vastasi auliisti. Hänen suora läsnäolonsa oli häkellyttävä, ei voinut kuin ihailla kuinka auki tämä liki viisikymppinen nainen oli.

Juliette puhui näyttelijän ja ohjaajan välisestä intiimistä suhteesta, uskalluksesta sukeltaa oman itsensä eri tasoihin ja päästää toinen osalliseksi siitä prosessista. Ujoudesta, epävarmuudesta, omien heikkouksien hyväksymisestä. Että kaikki lähtee hyväksymisestä, siitä hetkestä kun tutkii epävarmuuden tunteen läpikotaisin, ja hyväksyy, että on maailman surkein. Yleensä hyväksymisen jälkeen tapahtuu ihmeitä. Työn jäljessä näkyy armo itseä kohtaan, inhimillisyys. En vielä osaa pukea sanoiksi kaikkea, mutta Julian sanat oman ujouden voittamisesta "kun tietää tavoittelevansa työllä jotain suurempaa, oman egon ylittävää"  hivelivät mieltäni. Ja sitten, kun kaikki lähtivät salista, katseemme kohtasivat puolen sekunnin ajan, ja hän HYMYILI. Minä virnistin takaisin, ja olin myyty. Maailma tarvitsee tuollaisia naisia. Inspiroivia, vahvoja ja rohkeita sellaisia.

Tällä viikolla niin työssä kuin pääni sisällä käsittelin perustunteita: Rakkautta, raivoa, iloa ja pelkoa. Voisi sanoa tätä itsetutkiskelun viikoksi, joka huipentui siihen, että sain Julitte Binochelta hymyn. Olen huomannut, että niin ilot ja surut tuntuvat rajummin vieraassa kulttuurissa. Tällä viikolla tuntuu, että olen kuin varhaisessa kehitysvaiheessa oleva lapsi, joka kävelemään ja puhumaan opittuaan rakentaa vastavuoroisia luottamussuhteita ympäristössään. Ja jos jokin ei mene niinkuin on sovittu (tai kuten tässä kulttuurissa, jos luvataan jotain, se ei välttämättä tapahdukaan), pettymys tuntuu henkilökohtaisena loukkaamisena, hylkäämisenä. Kuin lapsi, joka kaipaa vahvistusta omalle olemassaololleen. Tätä kehitysvaihetta voisi kutsua myös kulttuurishokin pohjaksi, kun tulee vedettyä päivässä monta päänsisäistä kilaria, kun ei ymmärrä, miksi kommunikaatio ei pelaa.

Valjastin turhautumiseni työhön ja päätin käsitellä viikottaisessa Teatro workshopissa tunteiden ilmaisua, pidättämistä ja vapauttamista. Kun työpaja oltiin saatu aloitettua puoli tuntia sovitun jälkeen, ja joukko oli taas eri kuin viime viikolla, tajusin, että oikeisiin tunteisiin esille tuloon vaaditaan ryhmässä luottamusta. Ja kyse on teineistä, joiden pehmittämiseen tarvitaan aikaa. Teetätin silti tunne-improvisaatioita. Improjen kautta sain kuitenkin arvailemalla merkityksiä täydennettyä sanavarastoani ja nähtyä, mistä aiheista he lähtevät luontaisesti improamaan. Perus- vanhempi -teini-suhteet, opettajanhuone, bestikset ja poikaystävät tulivat näyttämölle. Keskityin niin kuunteluun, että sekoilin harvinaisen paljon tehtävänannoissa. Aloin miettiä, pitäisikö minun vain pitäytyä sanattoman teatterin opetuksessa ja luottaa itsekin pelkkään kehonkieleen. Tai alkaa kirjottaa taas sanasta sanaan, mitä aion sanoa ja lopettaa ainaisen improilun. Mutta silloin en kuuntelisi, sitä mitä tilanne kulloinkin vaatii. Haastavaa.

Marta sulkee sellin ovea

Viime viikon blogikirjoituksen päätteeksi olin menossa pitämään "haasteelliselle luokalle" rytmiikkatuntia odotuksin 0. Marta, joka lähti Batoto Yetusta minun tuekseni, oli aika varma, että homma ei tule toimimaan. Jollain oudolla tavalla odotusten olemattomuus vapautti minut, sillä ajattelin ettei tarvitse onnistua. Totesin rytmiikalla ja ylipäätään fyysisellä yhteisen rytmin tavoittelulla olevan hämmentävä vaikutus - Kukaan turmassa, luokassa, ei boikotoinut opetusta, kaikki pysyivät piirissä oppitunnin ajan ja joka ikinen yritti. Jokaisen piti myös keskittyä siihen, että ymmärsivät minun portugaliani. Tunnin viimeisessä harjoituksessa jaoin porukan kolmeen osaan ja annoin jokaiselle ryhmälle rytmin, jota tapautuksin pitää yllä. Sen hetken 15 hengen ongelmaluokka toimi kuin unelma. Tai no, tällä kertaa 13 hengen porukka, sillä 2 oli erotettu muutamaksi päiväksi koulusta. Kuulemma vielä ne, joilla oli parhain rytmitaju. Hmm. Koulupulpetissa oppiminen ei vain sovi kaikille, erottamisen uhallakaan.

Mamma yleisöstä nousi osallistumaan esitykseen ja sai raikuvat aplodit

Tämä viikonloppuna järjestettiin Lissabonin keskustassa ilmainen ImigArte -festari, jossa oli
teatteria, runoutta, musiikkia,työpajoja  niin Unkarista kuin Angolastakin. Edustettuna oli kaikkiaan parisenkymmentä maata. Näin forum-teatteriesityksen ihmisistä, jotka ovat syntyneet Portugalissa, mutta heillä ei ole kansallisuutta vielä kolmekymppisenäkään. Kansalaisuutta ei saa ilman työsopimusta, ja työtä ei saa ilman kansalaisuutts. Yleisössä oli ihmisiä, joita asia kosketti. Esityksen päätteeksi jokaisen joka on syntynyt Portugalissa mutta jolla ei ole kansalaisuutta, tuli nostaa käsi ylös. Aika monta kättä nousi. Vaikka Portugalia, ja eritoten Lissabonia pidetään monien kulttuurien sulatusuunina ja Euroopan afrikkalaisimpana pääkaupunkina, on vallalla asenne, että mamu on aina mamu, vaikka olisi syntynyt täällä. Esityksessä portugalilaiselle toisen polven Kap Verdeläiselle ladeltiin: "Palaa omaan maahasi, et ole täältä!" Vaikka eletään Euroopan toiselle laidalla, tuli jotenkin koto-Suomi mieleen...

"Ilman papereita en voi tehdä työtä, ja ilman työtä en saa papereita."

Minä tiedän, etten ole täältä, mutta tiedän samalla, että pohjoismaisena tyttönä minua kohdellaan kuin kultakimpaletta - Tulen yltäkylläisyyden luvatusta maasta, sillä meiltä ei mitään puutu. Paitsi tietysti aurinko, suuren osan aikaa. Minua ei käsketä Angolassa syntyneen tavoin palaamaan maahani, vaan tuomaan toimivan kulttuurin edellytykset tänne. Ja jokapäiväisessä elämässä sitä olen vähän yrittänytkin, tuoda selkeyttä, logiikkaa ja suoraa kommunikaatiota, jossa sovituista asioista pidetään kiinni. Mutta tällä tykätään puhua ja pyöritellä juttuja loputtomiin ilman tulosta. Ja mitä byrokratiaan tulee,  papereita täällä pyöritellään Suomen veroisesti. En tiedä tekeekö ympäristö kaltaisekseen, mutta olen itsekin alkanut lipsua lupauksista ja sovituista ajoista... Kuin lapsi, joka oppii ympäristöltään, miten maailma toimii.

"All alone, 

Whether you like it or not, 

alone will be something you'll be quite a lot!" 

(Dr.Seuss, runosta Oh, all the places you'll go!)

Tällä viikolla tuntuu, että olen taistellut sisäisiä tuulimyllyjä, itseäni vastaan. Omaa seuraani vastaan. 

Kun lähtee maailmalle, joutuu olemaan aika paljon omien kelojensa parissa ja luomaan itseään uudelleen. Välillä nuo omat kelat ovat pahimpia ja kaikki vastoinkäymiset alkavat paisua pään sisällä. Eikä vieraassa kulttuurissa ei ole ketään, joka läpsäyttää poskelle ja pysäyttää nuo ylikierrokset. 

Paitsi yksi eestiläinen tyttö, joka luki minulle Dr. Seussin runon Oh all the places you'll go. Suosittelen, lukekaa, vaikka pitkä onkin! Varsinkin uuden edessä! http://likeafieldmouse.com/post/37582481660/dr-seuss-oh-the-places-youll-go. 

Dr.Seussin kätyrin Katariinan, punaviinin ja joulun ensimmäisen suklaapukin seurassa sain taas elämään perspektiivin hetkeksi. Niin pienistä asioista on elämä kiinni: Hyvästä seurasta, joka palauttaa tähän todellisuuteen. Vertaistueksi sitä myös kutsutaan. Kun lähtee maailmalle, jotain jää taakse, jotain kuolee, jotta uutta voi syntyä. Niinkuin ystävyyssuhteita.

Päätin juuri terapeuttisen kirjamatkani Kyllikki Vilan parissa. Hän puhuu noista elämän rajapinnoista, syntymästä ja kuolemasta, jotka matkalla ollessa ovat vahvasti läsnä. Kyllikki arvelee, että jotkut ihmiset jännittävät niin paljon noita raja-pintoja,  etteivät he koskaan lähde yksin, itsensä kanssa, matkalle vieraaseen kulttuuriin ennen sitä lopullista matkaa. Sillä yksin matkalla, omaa itseään sietäessä saa hetkellisen välähdyksen siitä, miltä tuntuu, kun yksin tänne tullaan ja yksin lähdetään. 

Myös upea Juliette Binoche päätti viikon sanoihin elämän ja kuoleman rajapinnoista.  Hän  puhui intiimiin työskentelyyn hyppäämisestä: Uuden synnyttämisestä, ja samalla luopumisesta, itsensä hylkäämisestä. Jotta aina voi luoda sitä uutta, muuttua itsekin. Nuo sanat antoivat voimaa uskoa, että on oleellista ja karmaisevan tärkeää kohdata oma seuransa - tykkäsi siitä tai ei.

Nyt on kohdattava intiaanikesä- viikon jälkeinen todellisuus, uusi viikko uusine haasteineen. Muistettava Julietten aura, ja SE hymy, ah!

Psst. Onneksi Portugali voitti Ruotsin perjantain fudispelissä, sillä hurrinaapurimme olivat levittäneet Praca de Comercion täyteen sini-keltapaitaisia öykkäreitä ja koko keskusta kaikui ruotsipopista ja kannustushuudoista. FORCA PORTUGAL!

HEJA SVERIGE.Perjantai-iltapäivä keskellä Lissabonia.

Beijinhos,

Anni

Väläyksiä viikosta:

Tästä tuli mieleen Pasilan Veera

Brasilialaista kansanmusiikkia

.. jotka muuttuivat koko kansan sambakarnevaaliksi.

Kongolaista herrasmiesenergiaa

just before chinese show

Amen.