maanantai 30. syyskuuta 2013

WC-paperia, tanssia ja lärvit Leiriassa.

Heräsin tänä aamuna sateeseen. Ajattelin, että nyt Atlantti viimein näyttää hyisevän mahtinsa mutta juostessa Rio Tejon rannalla tunsin vain lämpimän pikkusateen kasvoilla. Kämppikseni pitävät minua vinksahtaneena, kun nautin sateessa juoksemisesta. Ehkä olenkin vinksahtanut. Sitä tuntee olonsa niin pieneksi, kun vieressä valtameri hakkaa aalloillaan rantaa ja taas hetken verran muistan suuremman perspektiivin.

Heräsin tänä aamuna myös siihen, että olin kuulevani kissan naukunaa. Matkasin viikonloppuna Lissabonista Leiriaan ja takaisin Kika -kissan kanssa takapenkillä. Hän naukui tasaiseen tahtiin, kun maisemat vaihtuivat urbaanista pääkaupungista Leirian maalaistunnelmaan. Kaverini Andre täytti 23 vuotta ja minut oli kutsuttu syntymäpäiville. Syntymäpäivillä, jotka pidettiin paikallisessa kuppilassa "syö ja juo juo niin paljon kuin haluat"- meiningillä, löysin viimeinen Portugalin ytimen.  

Ahtauduimme kolmenkymmenen hengen seurueessa ravintolaan, jossa televisio (tottakai) huusi jalkapalloliigan tilannetta. Viiniä, niin punaista, valkoista kuin vihreääkin kannettiin tauotta pöytään ja yhteiset suuret ruokavadit lihoineen, kultakalapaistoksineen, ranskalaisineen ja riiseineen upposi ennätystahdissa nälkäisiin suihin. Viereisessä pöydässä hoilattiin paikallista juomalaulua ja välillä karjahdettiin, kun toosassa tuli maali. Leiriasta kotoisin oleva Joana kuvaili, että nyt syödään kuin eläimet viidakossa, ruuan pikantteja vivahteita ei jäädä maistelemaan. Hän tokaisin leikillään: "You found the soul of Portugal. Eat fast, drink fast - watch football and scream!" Kolmen tunnin illallisen jälkeen Lusomanian sielun (ja punaviinin) löytäneenä puhuin parempaa portugalia kuin koskaan, päädyin elämäni ensimmäiseen metallimusiikin discoon - ja koin mitä kaameimman kankkusen (ensimmäistä kertaa tässä maassa).
kaunis, kauniimpi, Joana


Smile of the birthday boy
Viikonlopun aikana opettelin Leirian yöllisellä kadulla perinteistä tanssia ja kuuntelin viimeisiä vaalilupauksia, sillä kunnallisvaalit olivat eilen. Sain myös selittää kaverini synttärilounaalla hänen vanhemmilleen saunan hienoutta ja oikaista jälleen kerran käsitettä, että Suomessa kaikilla olisi taskut täynnä seteleitä ja köyhyyttä ei tunneta. Kaverini äiti oli lukenut tutkimuksen, että pohjolassa elää maailman onnellisimmat ihmiset. Tähän Erasmus-vuotensa Suomessa viettänyt kaverini tokaisi, että siellä tehdään myös toiseksi eniten itsemurhia koko maailmassa. Onnellisuus on niin suhteellinen käsite. Tällä hetkellä minulle onnea tuovat tuollaiset perhepäivälliset, keskustelut ja ihmisten arjen näkeminen, Portugalin ihmeellinen valo (vaikka sataakin!) sekä ihmisten vilpitön anteliaisuus. Rahasta ja kriisistä jauhetaan kyllä, mutta pienistä arjen luksushetkistä, kuten kahvitteluista rantakahvilassa tai joka lauantaisesta ravintolapäivällisestä perheen kanssa ei tingitä. Elämän laatuun panostetaan, vaikka sitten vähemmällä rahalla.



Miten edistää yhteisöllistä henkeä? Siinäpä kysymys, jonka seinälle taiteilin.


Sanakirja, tussit ja integraatio-hirviö
Viime viikolla pääsin ensimmäistä kertaa tekemään jotain konkreettista organisaatiossani. Asioiden ja projektien alkaminen on ollut älyttömän hidasta, se on kai ensimmäinen merkki latinokulttuurista.
Batoton tiloissa järjestettiin maanantaina seminaari / yhteinen vapaamuotoinen illallinen, johon osallistui  yliopiston tyyppejä niin Portugalista kuin Brasiliastakin sekä paikallisia nuoria, Batoton tanssijoita sekä Caxiaksessa asuvia perheitä. Yliopiston tyypit tulevat työskentelemään Caxiaksen lähiöön syksyn aikana, tuottamaan yhteisöllistä toimintaa. Aiemmin päivällä minun tuli pohdiskella integraatiota (hirveä sanahirviö), ja miten edistää keskustelua siitä seminaarin aikana. Levittelin ympäri Batoton tiloja kysymyksiä, joissa kysyn muun muassa, että mitä ihmettä integraatio kellekin tarkoittaa. Kuka päättää, mihin pitää integroitua, päästä sisään toiseen kulttuuriin. Kenen takia integraatiota tahdotaan, mistä se alkaa, mihin se loppuu? Keskusteluun sai osallistua post -it -lapuin.


työkaluna WC- paperi, tavoitteena tutustuminen
Illallisella minun tehtäväni oli äkkiseltään saada ihmiset rentoutumaan ja vetää joku toiminnallinen harjoite portugaliksi. Lähettyvillä oli vessapaperirulla, jota päätin alkaa heitellä seminaariväen kanssa. Pyysin katsekontaktia ja nimiä. Keskittymistä antamiseen ja vastaanottamiseen. Sitten pyysin jokaista ottamaan niin paljon paperia, kuin he yleensä tarvitsevat. En tiedä, rentouttiko portugalin mongerrukseni vai tehtävänanto, mutta ihmiset nauroivat ja vaikuttivat nauttivan, kun pyysin kertomaan heidän elämästään niin monta asiaa, kuin heillä on wc-paperin paloja käsissään. Jotkut olivat ottaneet paperia reilulla kädellä, joten harjoite hiukan venähti.. Itse aloitin esimerkillä, mistä pidän ja tajusin samalla, etten ollut yhtään miettinyt etukäteen mitä sanoa. Improvisointini oli tapahtumasta kuvatun videon mukaan suhteellisen huvittavaa: "Eu gosto.. pasteís de Belem!" Eli kerroin pitäväni portugalaisten paikallisherkusta. Hyvä alku. Taisin myös kertoa pitäväni liikkumista ja muutosta tärkeänä. Ja aurinkoa. Oli kuitenkin mahtavaa huomata, että riippumatta siitä, tuliko ihminen Atlantin toiselta puolen brasseista tai Portugalin pikkukylästä, he nauttivat samoista asioista elämästä. Sain suljettua harjoitteen jakamalla ajatuksen wc-paperiharjoitteen takaa: Kun menet toimimaan mihin tahansa yhteisöön, on tärkeää olla avoin ja uskaltaa antaa paloja myös omasta elämästään, eikä olettaa, että vain toinen osapuoli avautuu. Niin voi syntyä jotain aitoa. Tuosta lopetuksesta olen sentään ylypiä. Sitten päästiin syömään!



Paikallisen mamman taikomaa perinteistä ruokaa, nam!











Illallisen ja vapaan keskustelun jälkeen ilta päättyi afrikkalaisen tanssin opetteluun. Batoto Yetun tanssijat näyttivät mallia ja pian sitä tömisteltiin kaikki samassa rytmissä lähiön lapsesta yliopiston professoripatuun. Huomasin jälleen, miten ihmeellinen voima rytmillä ja liikkeellä on. Emme tehneet mitään älyttömän vaikeita kuvioita, mutta jo yhteinen rytmi, liikkeessä tilan kiertäminen  ja lantion käyttö sai hien pintaan ja toi mieleen alkukantaisen rituaalin.

Todellisen rituaalisen tanssin hurman koin sitten keskiviikkona Clube Belezassa, jossa Batoto Yetu- tanssiryhmällä oli ensimmäinen show. Kello läheni puolta kahtatoista, kun baari alkoi pikku hiljaa täyttyä afrikkalaisen musiikin ystävistä. Esityksen aikana oli hämmentävää huomata, miten jotkut arjessa ujohkot tytöt muuttuivat lavalla täysin.  Tytöt ottivat eri rooleja kesken tanssin ja poistuivat lavalta käyttäen joka kerta tiettyä kuviota. Tanssi oli pitkälle koreografisoitua. Batoto Yetun äärettömän ammattitaitoiset perkussionistit tekivät upeaa työtä ja hyppäsivät välillä itsekin tanssimaan. Shown lopuksi tanssijat hyppäsivät yleisön sekaan ja ilta jatkui vapaalla jammailulla..





Before sound check


Projektipäälliköt Teresa & Susana neuvottelemassa


Treenausta


Lisää viime hetken treenausta
Dokumenttia elämästä Angolasta ja viimeiset hetket ennen lavalle menoa


JAMBO!










final do show!

Huikea viikko siis takana. Tällä viikolla tulisi pohtia, miten lisätä dynaamisia / teatterillisia elementtejä Batoton toimintaan. Se voi olla haastavaa, sillä he ovat omien sanojensa mukaan kauan tehneet asiat samalla tavalla. Tanssitoimintaa tahdotaan uudistaa, mutta samalla pelätään, että luovutaan alkuperäisestä muotista. Se on sitä integraatiota. Miten integroida uusia muotoja mukaan perinteiseen kulttuuriin. Muutos on aina vaikeaa, mutta hyvästä. Näitä juttuja lähden pohtimaan. Mutta ensin käyn lunastamassa läheisestä O Banco Alimentar contra a fome - paikasta viikon ruokalahjoitukset vietäväksi töihin. 
Antaa sataa vaan, täältä tullaan lokakuu!


Beijinhos,
Anni



Leiria: Final do verão !





sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Pieniä merenneitoja aamupalaksi, por favor.

Poor homeless guy
Rapukävelyllä eteenpäin etanavauhtia
Raahauduin naapurini kanssa tänä aamuna klo 8 Rua de Pratalle. Huopien ja makuupussien lämmittämät paikalliset olivat jo kerääntyneet paikalle kolmensadan metrin pituiseksi rykelmäksi. En ollut nukkunut silmäystäkään, ja käperryin pian kääröksi keskelle katua. Odottamaan. Kaikki odottivat hiljaisuudessa. Ja minun odotukseni täyttyi neljä tuntia myöhemmin, puolenpäivän tienoilla. Pääsin katakombeihin Lissabonin katujen alle.

Kerran vuodessa on Lissabon-week, jolloin kaupunki avaa luukun keskelle katua, mahdollisuuden päästä tutustumaan maanalaiseen meininkiin kolmeksi päiväksi - ilmaiseksi. Havaitsin olevani ainut estangeira aamun tunneilla. Ihmettelin, miten paikallisia riittää muodostamaan jo puoli yhdeksän aikaan kilometrin pituista jonoa, joka kiemurtelee ketterästi katujen välissä. Yhdeksän maissa paikalle tuli tuttuja, joten pääsin nauttimaan viereiseen kuppilaan galaõni ja pasteís de natan, sillä yöllä vedetyt kahviöverit alkoivat jo menettää tehonsa.

Tajusin siinä pyöriessä etanavauhtia eteenpäin, että nautin jonotuksesta. Se muoto jotenkin rauhoittaa minua, sillä hetken tiedän, että minne olinkaan suuntaamassa.
Uusi kansainvälinen käsimerkki tekeillä..
Opettelin siinä brassituttavuuksieni kanssa joutessani Tiger-krääsäliikkeen mainoksesta portugalin ääntämistä ja katselin kerrankin Lissabonia alhaalta ylöspäin. Tähän mennessä olen käynyt miljoonilla miradouroilla, näköalanpaikoilla, joista näkyy koko kaupunki ja joki. Nyt makasin selälläni ja näin ylöspäin parvekkeille kerääntyviä tarkkailijoita, mummoja ja puluja. Tällä viikolla olen paljon pohtinut yksinäisyyden ja yksin olon, seurallisuuden ja seuraan pakenemisen tematiikkaa. Miten löytää sille balanssi vieraassa kulttuurissa, kun tuttu lähipiiri uupuu. Siinä jonotellessa unettoman yön jälkeen tunsin suurta yhteenkuuluvuutta, vaikka välillä en kyennytkään keskusteluun portugaliksi. Tarkkailin ihmismassaa. Tuijotimme vain samaa kadunkulmaa, jonka takaa aukeni luukku Lissabonin alle. Ja olihan se siistiä, kun sinne vihdoin sukellettiin 25 hengen ryppäissä, jyrkkiä portaita hapuillen. Ilma maan alla oli kosteaa, "jotta kaupungin rakenteet eivät romahtaisi"... Onneksi viimeksi näin kävi 1775, suuren maanjäristyksen ansiosta....

 


Leikin loppu - kadulla taas


Tuollaisissa joukkotapahtumissa on jotakin hienoa, mutta eihän noin neljän tunnin hengailusta ja lopulta parinkymmenen minuutin loppuhuipennuksesta olisi tullut mitään ilman hyvää seuraa. Seuraa, jossa voi vain olla. Verraten espanjalaisiin (tai madridilaisiin) tunnen tämän olemisen tavan ja sanattoman kommunikaation kotoisaksi. Ihmisillä ei ole kiire auttaa espanjaa ontuvaa kielipuolta, vaan he kuuntelevat kärsivällisesti loppuun. Jos olen törmännyt espanjalaisiin, olen huomannut, että puhun automaattisesti nopeammin ja kiihkeämmin, kuten kielen Madridissa opin. Täällä venytän sanoja ja pohdin pitkään, miten kääntää espanjasta jokin sana slaavilaiseen aksenttiin, Lissshboaan. Tuntuu, kuin en eläisi lattarikulttuurissa ollenkaan. Tai sitten en ole vielä suututtanut ketään, että lattikulttuurin raivo ja kiihko tulisi esiin. Olen ollut onnekas, kun olen saanut hengailla paikallisten kanssa, mutta kääntöpuolena on se, että heillä on jo omat kuvionsa ja rutiininsa täällä. On vaikeaa päästä osaksi tätä rytmiä. Ehkä kaipaisin välillä vertaistukea, joku joka ihmettelisi kanssani menoa ulkopuolelta. Sitä varten kai tämä blogikin on.

On omituista, miten paljon pieniä yhtäläisyyksiä olen löytänyt itäisimmän (ja kenties pohjoisimman) EU:n maan ja eteläisimmän, läntisimmän maan välillä. Kummallakin meillä on vieressä paha isoveli, joka tullessaan vierailemaan odottaa, että häntä palvellaan hänen äidinkielellään. Kummallakin on pitkä tausta metsäteollisuudessa. Kummallakin on melankolinen pohjavire. Kummatkin tykkäävät nöyristellä ja vähätellä itseään, vaikka välillä saisi olla ylpeä tuotoksistaan. Samanlainen vahva työmoraali, asiat tehdään hyvin, ei hutiloiden.

A Gaiola Dourada / La cage dorée. Portugalilaisen ja ranskalaisen appivanhempien kohtaaminen.
 Tällä viikolla tutustuin lisää lähihistoriaan, kun katsoin kämppisten kanssa elokuvan A Gaiola Dourada. Se kertoo tositapahtumiin pohjautuvan kuvauksen Portugalista diktatuurin aikaan Ranskaan töiden perässä lähteneistä perheistä, jotka toimivat lähinnä ranskalaisten palvelijoina. Teema on sikäli lähellä, että kämppikseni on itse muuttanut tänne "takaisin" 15 -vuotiaana, sillä hänen äitinsä ja isänsä olivat lähteneet Portugalista Ranskaan pakoon diktatuuriajan kireää tilannetta. Taloudenhoitajiksi ja rakennustyömaille, kuten kaikki muutkin evakot. Palveltuaan ranskalaisia parikymmentä vuotta, ranskalaiset eivät olisi millään tohtineet luopua tunnollisista palvelijoistaan. Elokuvassa portugalilaisten nöyristely ranskalaisten edessä tuo aavistuksen mieleen Suomi-Ruotsi -suhteen. Kämppikseni äiti itki, kun näki elokuvan. Suosittelen lämpimästi kaikille, jota maiden väliset valtasuhteet ja evakko-teema kiehtoo.

Lahjakas valokuvaaja-piirtäjä-lingvisti- Vanessa.
On paljon puhetta kriisistä, rahasta ja rahattomuudesta. Olen tutustunut yllättävän paljon visuaalisen puolen taitelijoihin maalaajiin ja valokuvaajiin, jotka sinnittelevät myymällä kirpputorilla hyvin tehtyjä Lissabon-paitoja ja antamalla englannin tunteja. Olen kuullut arkkitehtiäidistä, joka hylkäsi 2- ja 4-vuotiaat lapsensa ja lähti Australiaan töihin. Hän ei ole nähnyt lapsiaan yli vuoteen eikä ole suunnittelemassa paluuta. Kun ennen Portugalissa laulettiin kaihoisaaa fadoa merille lähteneiden miesten perään, oli edes toivoa, että merimiehet yrittävät palata kotiin. Nykypäivän fadon ero onkin siitä, että Portugalista maailmalle lähtevät ihmiset eivät enää palaa takaisin.

Ahaa!-elämys Carcaveloksen rannalla
Töissä olen saanut oman taideprojektini ideariihen aluille, kun katsoin lähelle. Siinä vaiheessa, kun selitin  syöväni pieniä merenneitoja aamupalaksi  (sereia = merenneito, cereal = murot), tajusin, että siinä se on. A Pequena Sereia. Pieni merenneito. Ensimmäinen tarina, jonka luin portugaliksi. Se on myös ensimmäinen satu, jonka muistan lapsuudesta. Ensimmäinen Disneyn VHS, jonka videopaketin purin jännityksestä hajalle. Niinpä niin. Tarvitsin itse projektilleni teeman, lähtökohdan, josta voin työstää erinäisiä installaatioita ja workshoppeja. Joka kerta lukiessani uudelleen tarinaa löydän uusia koskettavia teemoja: Mitä olet valmis menettämään, kun tahdot kohdata suuren tuntemattoman? Miksi tuntematon kiehtoo? Tarinassa tyyppi menettää äänensä ja saa vastapalkkioksi jalat, joilla jokainen askel on kuin veitsillä kävelisi. Kuinka identiteetti muuttuu, kun yhtäkkiä kehosi muuttuu? Mitä valintoja elämässä teet? Jos sinun pitäisi valita, pelastaisitko lopulta itsesi vai rakkaimpasi? Pieni merenneito uhraa itsensä ja muuttuu merenaalloiksi. Ideoita on vaikka kuinka paljon, vielä vaan puuttuu kyky sanallistaa portugaliksi. Huomenna tosin alkaa eräänlainen sanallistaminen, kun Batoto Yetuun saapuu joukko kulttuuri- ja sosiaalialan tutkijoita sekä paikallista väkeä seminaatiin. Sain tehtäväksi vetää portugaliksi "ice-breakereita", lämmittää ja pehmittää seminaarin tunnelmaa aluksi. Saada toiminnallistettua, kehollistettua itse tapahtumaa. Tästä se lähtee.

Mutta ensin lähtee forró soimaan, sillä katujamit kutsuvat taas. On kesän "viimeinen ilta", sillä huomenna alkaa virallisesti syksy. Tässä hetkiä tältä viikolta. Voikaa hyvin.

Pupu tuli töihin! Voi sitä riemua.

Koulut alkoi paikallisilla Harry Pottereilla.

Illallista opiskelijabileiden jälkeen Miss Madeiran ja muiden kaunokaisten kanssa.

Illallista / aamiaista klo 5 sunnuntaina ennen katakombeja
Vaalit tulossa: juna-asemilla kaiu'tetaan lupauksia.

12 kaupunginvaltuuston patua, 24 poskipusua. Nää tyypit tuli pönöttämään Batoto Yetuun kesken työpäivän "ilmaisemaan kiinnostuksensa toimintaa kohtaan"....

Kaikkihan siitä puhuvat.

Lähipankkikin yrittää vakuuttaa...
Mutta seinä kertoo totuuden.



 Beijinhos,
Anni

maanantai 16. syyskuuta 2013

"Respira rapariga, respira!"

"Hengitä tyttö, hengitä!". Olin sulloutunut pienen pakun etupenkille sairaanhoitaja -Anan ja brasilialaispapan väliin. Frank Sinatra lauleli radiossa "I'm in the mood for love" ja mittari näytti +34 astetta. Määränpäänä oli "Banco alimentar contra al fome".

Tavoitteena oli hakea elintarvikelahjoituksia sekä päiväkeskukseen (jossa vieressä hikoileva Ana työskenteli) että organisaatioon, jossa minä työskentelen. Brassipappa toimi vapaaehtoisena tässä ruljanssissa, muiden Banco Alimentar- tyyppien kanssa.
Oli hienoa nähdä järjestäytynyttä toimintaa, jossa isot supermarketit ympäri maan lahjoittavat tietyn osan elintarvikkeistaan hyväntekeväisyyteen. Miinuksena toiminnassa on, että koskaan ei tiedä, mitä milloinkin lahjoitetaan. Maanantaiaamun orastavassa helteessä hiki valui ja pavut, riisit, maidot, ananakset, jäätelöt ynnä muut päätyivät takakonttiin. Mie laskin tavaroita, pakkasin ja jauhoin portugaliksi ruokasanastoa sen kun vain ehdin. Hikisen toiminnan kautta oppimista, wuhuu!

Batoto Yetu, organisaatio, jossa työskentelen, on taidetoiminnan ohella keskus, joka auttaa sosiaalisen tuen ulkopuolelle jääviä lapsia (nuoria) ja heidän perheitään. Susana, joka työskentelee oficinan puolella, auttaa näitä ihmisiä työ- oleskelulupien yms. hankinnassa. Teresa, BY:ssa toimiva sosiologi, auttaa muun muassa EU:lta haettavien ruoka-avustusten paperitöissä. "Besides the art activities, you need to feed the people."  Kun perheessä on 12 ihmistä ja vain yksi käy pimeissä töissä, on totta, että ennen taidetta tulee saada fyysinen nälkä taltutettua. Ja Batoto Yetu auttaa siinä mahdollisuuksien mukaan. Sosiaalipuoli tässä organisaatiossa on hyvin järjestäytynyttä ja heillä tuntuu olevan hyvä maine Caxiaksessa.

Casa Santo Bento pienemmille kavereille
Batoto Yetun vaatimaton ulkokuori
Kriisin myötä toiminta BY:ssa on muuttunut rajusti, sillä enää heillä ei ole varaa palkata viikottaisia naamiokurssin vetäjiä, laulu- tai tanssiopettajia. Toiminta on jakautunut sosiaaliseen ja taiteelliseen puoleen, jotka tukevat toisiaan mahdollisuuksien mukaan. Batoto Yetu on paikka, johon nuoret saavat tulla hengaamaan ja oppimaan taiteen kautta asioita. Raha on niin tiukassa, että tukien vuoksi toiminta on pitänyt rajoittaa yli 12-vuotiaisiin, sillä vieressä sijaitseva kristillinen Santo Bento on saanut tukea alle 12-vuotiaiden toimintaan. Pienet kaverit kuitenkin käyvät harva se päivä Batoto Yetun ovella ja pyytävät joko päästä sisään tai tavaroita lainaksi. BY:lle on kuitenkin sanottu, että jos he haluavat pitää toimintansa, heidän tulee keskittyä nuoriin. Jos he saavat vihiä, että täällä on keskitytty muualle kuin omaan kohderyhmään, menevät rahahanat kiinni. Myös pistokäyntejä suoritetaan. Voihan mielivalta ja byrokratia sentään...

 Lauantaisin BY järjestää african style tanssitunteja, joita vetää Odette, tyttö, joka kuuluu Batoto Yetu -dance companyyn. Itse tanssipuoleen kuuluu kymmenkunta ihmistä. Heille kaikille palkan maksaminen keikoista on mahdotonta, ja siksi toiminta on hajanaisempaa. Syksyn mittaan (ainakin osa) tanssiryhmästä menee vetämään workshoppeja mm. kouluihin. Lokakuun alussa BatotoYetun tiloissa on myös kolmen päivän intensiivi-tanssityöpaja. Teresa kertoi, että "Human resources" ei ole saanut rahaa, mutta materiaaleja ja materiaalisia lahjoituksia he saavat paljon eri tahoilta. Tästä syystä he toivoivat, että jahka olen tutustunut rauhassa tyyppeihin ja toimintaan, tekisin oman projektin Batoto Yetun nuorten kanssa. Olen saanut jo jotain ideoita kehollisuuden ja kielen oppimisen yhdistämisestä, mutta tahtoisin selvitellä vielä tarkemmin, mitä he tarvitsevat...
Valokuvausprojekti, jonka aiheena "mitä tykkään tehdä nyt / mitä tahdon tehdä tulevaisuudessa"

The hall
The wall


 
Tila, jossa mm. opiskelen portugalia, jossa tehdään naamioita jne..

... Tietokonehuone. Onneksi on edes kivat värit.
Tykkään aika paljon keltaisesta, joten värikäs työskentely-ympäristö tuntuu kivalta. Mikä taas EI tunnu kivalta, on tietokonehuone, johon BY:ssa käyvät teinit tykkäävät jumahtaa. Minulle sekä teinit että tietokoneet ovat vähän pelottava ympäristö. Olen kuitenkin uskaltautunut tietokonehuoneeseen ja moikannut tyyppejä, yrittänyt saada selkoa heidän elämänmenostaan. Pelottavaa, että kulttuurista huolimatta tämä koneella naputtelu syö yhä enemmän aikaa todellisuudelta ja tyypit keskustelevat toisilleen irrottamatta katsetta ruudusta. Ehdin jo luoda päähäni uhkakuvia "tätäkö tämä aina täällä on", kun Teresa kertoi että koulu alkoi virallisesti tänä maanantaina, ja nyt aletaan startata aktiviteetteja ja painostetaan pois koneelta... Harmi, olin jo suunnitellut kuinka katkaisen sähkövirrat koneista, ja suljetaan koko tietokonesektio tästä organisaatiosta.

"Leikitäänkö yhdessä? Siis netissä?"
Ennen tuloani kuvittelin toimivani ikäluokaltaan Casa Santo Bentossa käyvien lasten kanssa (alle 12v.), joten motivoituminen tähän haastavampaan ympäristöön vie aikansa. Kerroin Teresalle ja Susannalle tästä väärinymmärryksestä. He sanoivat, että voin tehdä tuttavuutta viereisen talon kävijöiden kanssa ja jos aikaa on, luoda projektin myös heidän kanssaan. Vaikka Santo Bento on saanut rahaa, jolla ostaa vaikkapa hyppynaru tai muuta materiaalia aktiviteetteihin, heillä ei tunnu koskaan olevan mitään. Lapset käyvät pyytämässä lainaan milloin palloa, milloin hyppynarua. Loppujen lopuksi minä päädyin tekemään tuttavuutta heidän kanssaan hyppimällä narua ja keskustelemalla eri maista. Se oli kivaa! Lasten kanssa puhuminen on helpompaa. Ja hiki, joka leikkiessä tuli, mah!


Olen palannut täällä ajatukseen, joka tuli päähäni silloin, kun muutin Madridista fyysisen teatterin opinnoista takaisin Suomeen: Hikisenä tuntee elävänsä. Silloin tuntuu, että kaikki aistit ovat auki eikä mikään ole mahdotonta. Haluaisin yhdistää tätä ajatusta elämään, työhön, mitä tahansa teen. Pitää yllä sellaista hyvää lämpöä koko ajan.
Karine & Val
Tajusin myös viime viikolla, kuinka tärkeää on muistaa vieraassa kulttuurissa ne asiat, joista saa kiksejä, sitä hikeä pintaan. Kävin juoksemassa aamuisin Rio Tejon rannalla Belémin tornille asti, ja aloitin Jardim de Estrela -puistossa voimajoogan. Löysin myös sunnuntai-iltana Forrón, ihanan brasilialaisen tanssin, jota tanssattiin uuden kämppikseni Karinen ja brassinaapurimme Valin kanssa Avenida da Libertitadella puoleenyöhön asti. Oli mahtavaa nähdä, miten brassimusiikin rakastajat nuoresta vanhaan bailaavat yhdessä keskellä katua. Viva la hiki, viva la forró, viva la floooow!

 Viime viikon elin vahvasti flow:n mukana, sillä Lissabonin kotoisa meininki vie mukanaan: Miten tähän kaupunkiin mahtuukin niin paljon festivaaleja ja ilmaista taidetta! Oli open air cinemaa ja 50-luvun elokuvia, Alfama-Te -kaupunkifestaria, kauhufestaria, Voguen Fashion Week... Ja ihmiset, ne tekevät kaupungin. Ilman ystävällisiä sieluja olisin ollut monta kertaa pulassa. Lähes jokaisella kun on auto Lissabonin jyrkkiä teitä varten, ja minua on haettu ja tuotu kotiin enemmän kuin koko Helsingissä oloaikanani yhteensä. Se on omituista.
 
Jätin viikonlopuksi Lissabonin ja matkasin junalla Cascaisin kylään. Siellä oli LUMINA - valofestivaalit. Vanha Joensuun tuttuni, lahjakas Kari Kola oli taikonut kylän isoon puistoon Nordic Elements -teoksen. Puisto imaisi kokijan keskellä kalevalaista, alkukantaista tunnelmaa. Tunnelma oli taianomainen, mystinen. Puut näyttivät miltei huurteisilta eri valojen leikkiessä niiden lehdillä. Kantelemusiikki ja vahva aistimaailma vei jonnekin syvälle, alkujuurille. Oli jännittävää kokea vahvasti omat juuret keskellä portugalilaista miljöötä. Kokemus oli miltei meditatiivinen  ja ensimmäistä kertaa täällä ollessani tunsin melankoliaa. Eikä se ollut huono kokemus. Täällä melankoliaan, suruun ei käperrytä, vaan se on kaunis asia. Että tuntee elävänsä, kuten paikallinen kaverini asian ilmaisi.

Nordic Elements @  parque Marechal Carmona

Ilmatar, kaiken luoja.. Tanssi tänne Joensuusta asti.

LUMINA -festarin jälkipuinnit, jotain hippejä.




Palasin eilen Cascaisista kotiin ja sunnuntai-melankolia olisi ottanut vallan ilman hyvää kotia. Onneksi lomilta kotiin lompsi Karine. Hänen kanssaan lähdimme läheiseen puistoon MEO jazz- festareille, törmäsimme brassinaapuri Valiin, sitten päädyimmekin jo tanssimaan forróa.. Täällä aamulla ei tiedä, mihin ilta päättyy. Ehkä Atlantin aallot opettivat minulle tämän asenteen jo ensimmäisellä viikolla: Don't try to fight against the flow. Just go with it.

Eka ilta kotikulmilla uuden kämppiksen kanssa. Tähysteltiin  koneita ja jazzia.

Aamu Cascaisissa Capitano-kisun kanssa.
Doetos de Sé -baari bossanova-keikan jälkeen.


Melkein kun lunta, in Lumina festival.

 Ihmeellisiä on ihmisen suonet. Voivat muodostaa syrämmen.
Rakastan junia.. ja merta. Puolen tunnin työmatka Lissabonista Caxiakseen, <3 .


Löysin takapihalta baarin.

Lissabonin lempeässä yössä.


Onpa hassua, että tämän kirjoittamiseen meni muutama tunti. Helle on pehmittänyt pään eikä ajatus vielä kulje. Olisi hullun paljon pieniä kujeita kerrottavana, mutta jääköön seuraavaan kertaan. Nyt uuteen viikkoon, uuteen voimajoogaan käy tie! Hikeä ja hengitystä, näillä ajatuksilla tämä rapariga kulkee.



Beijinhos,
Anni

Above the Caxias..