Klovneilua akateemisessa kehdossa, Coimbra!

Kansanmusiikkia a la Coimbra

Kävin äsken ensimmäistä kertaa suihkussa sitten torstain. Olo on ryytynyt, kengät mudassa kuten hyvien festareiden jälkeen kuuluukin olla. Festarit olivat nimeltään Feira da Latadas. Paikkana oli Coimbra, jota pidetään Portugalin akateemisena kehtona. Kaupungissa sijaitsee yksi Euroopan vanhimpia yliopistoja sekä vanhin kirjasto. Luonnollisesti paikka kuhisi opiskelijoita. Olin siis matkalla tiedon alkulähteelle, tulevaisuuden toivojen keskelle.

Akateemisten lehtien havina soikin tuulessa yhdessä juomalaulujen kanssa opiskelijajoukkojen viuhoessa "Baixaan", down-towniin, jossa festarit sijaitsivat. Katu kohti keskustaa oli kirjaimellisesti yhtä alamäkeä eikä matka tuntunut missään. Yön pikkutuntien paluumatka yhtä ylämäkeä onkin sitten toinen tarina. Taksin jakaminen on suosittua jo parin kilometrin vaellukselle..

Kuitenkin, Feira das Latadas lainehti (kuulemma) perinteisesti mudassa, sillä perjantaina satoi aika lailla. Opiskelijoiden Harry Potter -koulupuvussa ja smurffin nuttua muistuttavassa asuyhdistelmässä on yleensä tiukat säännöt: Tytöt eivät saisi meikata, lakata kynsiä tai värjätä tukkaa. Rintakehä tulee peittää. Pukua sekä hyvin painavaa (ja tukalan kuumaa!) viittaa tulisi pitää jokaisissa akateemisissa, tai vähemmän akateemisissa kinkereissä - mudasta huolimatta. Käytännössä pukukoodin sääntöjä rikotaan aika lailla, ja jopa tällainen pelle oltiin päästämässä Feira da Latadas -juhliin portugalilaisen kämppäkaverin opiskelijakortilla.

Nimeni on Filipa Nogueira. Läpi meni.

João ja puolalaiset leivät

Päädyin Coimbraan kämppäkavereideni kaverin Joanan Puolan Erasmus-vuotena tapaamansa Joãon luokse. Ja João on kotoisin Azoreilta, Atlantin keskeltä sijaitsevalta saarelta jonne toivon uskaltavani matkustaa. Olin jälleen yllättynyt (ehkä olen kuitenkin juro suomalainen, kun joka kerta ihmettelen samaa) portugalilaisten luontaisesti vieraanvaraisuutta, vilpitöntä hyvää tahtoa ja rentoa meininkiä. Olin jälleen ainut extranjeira heidän keskellään ja minut otettiin avosylin vastaan. Vaikka en rekisteröinyt eri murteiden (Azorien, Pompalin, Porton..) kaikkia sanoja, niin tämän viikonlopun jälkeen olen oppinut miljoonia täyte- ja kirosanoja. Niitä, joita oppikirjoissa ei kerrota - tipoo, não sei que, fogo, fodas (tuo viimeisin on jäänyt vähän liian hyvin päähäni).. Tipo tarkoittaa tyyliin. Siihen tulokseen tulin kolmen päivän intensiivisen kuuntelun jälkeen. Sitä hokiessa saa mukavasti lisäaikaa miettiä miten muotoilla jutunjuurta.

Lauantai-aamun keittiötunnelmaa

Meu galão, aamujen pelastus

Olen tullut myös tulokseen, että ihmiset tekevät paikan kuin paikan. Ja ruoka. Ja portugalilaiset tykkäävät syödä hyvin. Siitä ei tingitä opiskelijabudjetissakaan. Parhainta viikonlopussa oli yhdessä ruuanlaitto, oleminen perusasioiden äärellä.



No okei, pieni repsahdus laadukkaaseen ruokapolitiikkaan tapahtui sunnuntaiaamuna Mäkkärissä:
"Ranskalaiset ovat kuin parhaita ystäviä. Ne ovat paikalla, kun tarvitset niitä ja silloin ymmärrämme, että ne ovat tärkeitä .." En tiedä itkeäkö vai nauraa.

Tragikoomista markkinointia.

Isäntämme João pyöritti meitä pitkin Coimbraa kauniina lauantaina, jotta ensimmäisen festariaamun (festarit loppuvat perinteisestä aamu-seitsemältä) vaikutus verestä laantuisi. Omat kenkäni olivat niin mudassa ja vedessä, että tuli sitten käveltyä neljä numeroa liian isoilla miesten kengillä kolmen tuntia. Tyyli ennen kaikkea. Ja oli se sen arvoista. Coimbra yllätti kauneudellaan eikä eilisillan tahmeista juhlista ollut jälkeäkään katukuvassa.

Taitelijat työssään.

Miljoona, miljoona porrasta huipulle. Yliopistoon. Mentaliteetti muistuttaa suomalaista:

 "Ei ole väliä mitä opiskelet, kunhan olet The Yliopistossa ja valmistut sieltä määräajassa pois. "

Team Darra, Joana & Joana

Näkymää yliopiston portailta.

Joãon mukaan Euroopan vanhin kirjasto. Vieressä kirkko sekä häät.

.. ja häiden vieressä oli yksi Euroopan antiikkisimpa yliopistoja. Ja Torre de Almedina.

Patsaat ja opiskelijaperinne: Pala koulupuvun riepua pönöttäjille.

Katedraali Sé Velha, pala täydellisintä roomalaista arkkitehtuuria Portugalissa.

Kaksi asiaa, jotka nostaa hymyn huulille: paikallisherkku ja lehteä tavaava pappa. @ Cafe Sé Velha.

Parque Verde, Vihreä puisto. Ei uskois.

Parque Verde ja uusi unilelu.

Sillan alla. Edessä Rio Mondego.

Coimbran viimeisin tuttu. Jokaisessa pihassa tuntuu olevan koira. Iso sellainen.

"Mulla on ihan valmiit lauseet, mutta en ymmärrä mitä mulle vastataan."

(Kyllikki Villa, Vanhan rouvan lokikirja)

Pohdintojani Batoto Yetussa.

Vaikka pesen edelleen jälkipyykkejä Coimbrasta, reissu tuli todella tarpeeseen. Kuluneella viikolla olen usein suunnitellut tunteja sanakirjan kanssa erilaisia harjoitteita, mutta joissain vaiheessa olen tajunnut, etteivät ihmiset edes puhu niillä sanoilla, mitä opus minulle syöttää. Puhekielen tuntemus ja ammattikieli uupuu. Tahdoin opetella leikkimään tässä kulttuurissa - Niinpä aloitin klovni-kurssin EVOE:n koulussa. Siellä saan rauhassa olla niin pelle kuin mahdollista, ja ehkä opin nauttimaan vielä enemmän elämän naurettavuudesta. Huumori on ase, johon aina palaan. Toivottavasti klovneilu vie sitä eteenpäin.
Alkuviikosta kulttuurishokin toinen vaihe, alakulo ja epätoivo tulivat esiin. Ghetossa työskentely, teatteriryhmän perustaminen sekä lukuisten tuntien mietintä "miten sanon tämän portugaliksi" tuntuivat raskaalta varsinkin kun tunnen itseni: Alan aina improamaan ryhmänvetotilanteessa, sillä koskaan ei voi ennakoida ihmisten määrää tai fiiliksiä. On raskasta, että improaminen portugaliksi ei ole vahvuuksiani (ainakaan vielä).


Kun ohjasin Paco de Arcosissa nuoria tyttöjä tiistaina, tahdoin tehdä alkuun sopimuksen. Kerroin, että minun on vaikeaa ymmärtää kieltä, varsinkin jos kymmenen tyttöä huutavat sitä yhtä aikaa. Toivoin että käden ylös nostaminen olisi merkki hiljaisesta työskentelystä. Ja ihme kyllä, sopimukseni ymmärrettiin ja se toimi suurimman osin aikaa. Huomasin tanssiope-Luísan tarkkailevan ryhmädynamiikkaa tukevia harjoitteita (ryhmään tuli sopivasti kolme uutta tyttöä) ja kun tuli hänen vuoronsa vetää afrotanssi-tunti, hän istuikin tyttöjen kanssa alas. Käsi kädessä. Viime kertojen korvia huimaavan huudon sijaan. Hän tahtoi puhua tyttöjen kanssa rauhassa. Pieni voitto.

 Teatteriryhmän perustaminen tai edes ensimmäisen työpajan aikaasaaminen Batoto Yetuun olikin sitten raastavampi prosessi. Ongelmana on, että jopa teatteriryhmää tahtovilla on suuria hankaluuksia toimintaan sitoutumisen kanssa. Pomoni Teresa sanoi sen olevan vakava ongelma, sillä ihmisillä ei tunnu olevan aikakäsitystä ja he pelkäävät vastuuta. Ymmärsin tuskan, mutta päätin yrittää järjestää ensimmäisen tapaamisen torstaina. Tätä ennen kävin läheisessä koulussa juttelemassa asiasta. Auditorioon pitäisi tulla tekemään jokin markkinoiva tempaus. Glups.

Haastavaksi homman tekee myös nuorten kanssa toimivien asenne; Mikään pitkäjänteinen työskentely ei ole koskaan onnistunut, ja haistan pessimismiä ilmassa. Päätin ajatella, että jos ei ryhmää saada aikaiseksi, niin edes täsmäiskuja, lyhyitä työpajoja voisi tarjota. Torstain tapaamiseen paikalle liukui neljä nuorta, ja päätin laittaa ovet kiinni puoli tuntia sovitun tapaamisajan jälkeen. Olin jollain tavalla helpottunut, että porukka oli pieni. Olin suunnitellut ryhmädynamiikkaa lämmittäviä harjoitteita - katsoin tyyppejä uudelleen ja päädyimme tekemään nykärikoreografiaa.

Se niistä suunnitelmista jälleen.

Tilanne päällä.

 Nyt sunnutai-iltana kulunutta viikkoa ajatellessa ei tunnu enää niin raskaalta. Täytyy laskea omaa rimaa ja olla iloinen niistä pienistä voitoista, jota olen tähän mennessä saavuttanut. Ehkä minun ei tarvitse muuttaa koko maailmaa, vaan aloittaa pienistä paloista. Opetella sitä kärsivällisyyttä. Jo se, että olen kyennyt työskentelemään minulle uudella kielellä ja saanut kontaktin nuoriin, joita vähän pelkään, on aika siisti juttu. Tulee niistä kohtaamisista sitten säännöllisiä tai ei.


Huomaan, että suurimpia muutoksia minussa kuluneen parin kuukauden aikana on, etten odota muilta ihmisiltä niin paljon kuin ennen. Olen vastuussa omasta onnestani, itsestäni ja vain minä voin taputtaa itseäni selkään tai vaihtoehtoisesti jäädä surkuttelemaan epämääräisyyttä ja vastoinkäymisiä. Täällä olen vain minä, ilman tuttuja tukiverkkoja. Luomassa identiteettiä, joka ei ole riippuvainen ympäristöstä vaan omasta asenteestani.

Ja vitsi, että suosittelen tällaista matkaa joka ikiselle.

Beijinhos,

Anni

Coimbran katoilla

Gheton lapset on pihalla taas - niin kai minäkin.

Kärrynpyöriä, kuperkeikkoja, kehoista kirjaimia, huutoa, naurua, tönimistä, tuijotusta .. Viime viikolla sain kunnon kosketuksen työympäristöni teineihin ja lapsiin. Opetin pihan pienimmille kuperkeikkaa ja kärrynpyörää. Se on palkitsevaa, sillä he toistavat ennakkoluulottomasti kaiken perässä kuin pienet ankanpoikaset.

 

 Tiistaina sain jälleen vetää puolet afrotanssitunnista luovaa tanssia ja teatteriharjoitteita. Olin ihmeissäni kun tytöt muistivat viime kerran omasta päivän olosta tuotettua materiaalia ja olivat innokkaita kokeilemaan lisää. Suurimman osan aikaa normaalit afrotanssiopet olivat taka-alalla ja huojentuneita, että joku muu ottaa vastuun. Kuitenkin, joissakin ryhmädynamiikkaa tutkivissa harjoituksissa, kuten yhteisesti omilla kehoilla DANCA -sanan muodostuksessa ohjaajat tulivat siirtelemään tyttöjä, sillä tähän he olivat tottuneet. Marionetti-meininkiin. Mutta minä tahdoin, että tytöt pähkäilevät tehtävän läpi keskenään. Yritin tästä sanoa vetäjille, enkä ole varma menikö viesti perille. Luulen, että siitä pitää muistuttaa myös jatkossa. Tarkoitus on, että tytöt eivät ole ohjailtavia tai muodosta minun tahtomaani kuviota, vaan kehittelevät oman ratkaisun. Se ois sitä luovuutta.

Työpaikallani Batoto Yetussa minut oli määritelty edellisellä viikolla "The thinker beond the box" -tyypiksi, joten aloin pohtia mitä se oikein voisi tarkoittaa.
Löysin Projecto Amelien http://projectoamelie.tumblr.com/. Mietin, miten voisin lähteä ihan pienestä, muuttaa ympäristöäni pienillä ajatuksilla, näillä eväillä mitä minulla nyt on. Siispä yhdistin portugalin opiskelun ja pienet teot:

Askartelin lappuja, jossa kysytään muun muassa: Mitä kehollesi kuuluu tänään? Heräsitkö hymyillen?

"Näytät tänään todella ihanalta."  - Sitten liimailin niitä jokaisen tietokoneen ruutuun.

Keskiviikkona minun oli tarkoitus saada gheton nuoret miettimään, mitä tahtoisivat maailmassa. Mietin The Boxia, laatikkoa, miten ajatella siitä ulos. Miten saada nuoret ajattelemaan asioita perspektiivissä. Päätin rakentaa laatikon.

"Täällä asuu ihminen, joka voi muuttaa maailmaa."

Laatikon sisälle kävin ostamassa kiinalaisesta kaupasta peilin. Kun laatikko on kiinni, se päällä lukee: "Aqui esta a pessoa que puede mudar o mundo". Kun laatikon avaa; TÄTTÄRÄÄ! Sen on sinun oma naamasi. Päätin ottaa laatikon mukaan Mudar o mundo -hankkeen tapaamiseen. Ensimmäisellä kerralla oli tarkoitus tehdä brainstorm, ajatusmylly ihan mistä tahansa asiasta, mitä he tahtovat muuttaa tänään. Hankin suuria papereita, musiikkia ja valmistin  portugaliksi improtun SWOT- analyysin mahdollisille ideoille. Todellisuus ja toteutus oli sitten jotain ihan toista.

Mudar o mundo -tapaaminen klo 17.30. Siihen sovittuun aikaan.

MUDAR- tapaaminen 2 tuntia eteenpäin.

Nuoret valuivat paikalle miltei tunti sovitun tapaamisajan jälkeen. Batoto Yetussa työskentelevä, sessioon osallistuva Odette oli muistutellut nuoria tästä jo jonkun tovin. Soiteltiin perään, huudeltiin kadulle. Paikalle tullessa jokainen lösähti vuorollaan takakenoon tuoleille. Ja sitten alkoi huuto. Huone oli kaikuva. Oli täysin työ saada tyypit kuuntelemaan, mistä hommassa on kyse. Odette selitti hankkeen lyhyesti, on yksi kuukausi aikaa keksitä asia, jota he voisivat maailmassa muuttaa, ja siihen on mahdollisuus saada rahaa. Pyysin jokaista henkilökohtaisesti miettimään, jos voisit itse muuttaa mitä tahansa tässä maailmassa, mitä se voisi olla. Sitten ne kynät, musiikki, brainstorm. Keskellä laatikko, johon voi halutessaan kurkistaa. Tilanne päättyi niin, että yksi nuorista kirjasi kaikkien ideat, muut eivät liikkuneet tuoleilta. He ajattelevat kollektiivisesti. Ja tulos oli, että jos he voisivat muuttaa maailmassa mitä vain nuoret tahtoisivat ghettoon McDonald'sin. Samaan aikaan juuri näiden nuorien vanhemmat saavat ruoka-avustusta EU:lta, että voisivat viikoittain ruokkia perheensä. Mitä siihen voi sanoa?

Pikku-Shanti kuuntelee, kun Jessica kirjaa: Supermarket, Mäkki, parturi miehille, uima-allas...

Espaco EVOE

 Viime viikon henkireikä minulle oli EVOE:n Escola de Actores -koulun avoimet luovan tanssin, klovnerian ja äänentuottamisen tunnit. Bongasin onnekkaasti ilmaiset kokeilutunnit facebookista ja minulle jäi tosi hyvä maku opetuksen tasosta. Ainut vaan, että ilmaisten kokeilutuntien jälkeen lystistä tulee luonnollisesti maksaa. Tahtoisin jatkaa. Olen kaivannut ghetossa työskentelyn vastapainoksi laboritario-meininkiä, tummassa salissa teatteriin ja tanssiin keskittymistä kokijana, ei ohjaajana.

Espanjan muutaman vuoden takaiset LeCoqi:in fyysisen teatterin muistot palasivat lämmöllä mieleen, kun Philippe Gaulierin opissa ollut näyttelijä veti klovneriatuntia. LeCoqiin verrattuna Gaulierin opit tuntuvat lempeimmiltä. Italialaisen tanssijan pitämä Danca Criativa jäi myös vahvasti mieleen. Tunti päättyi tunneharjoitukseen, jossa vuorotellen kävellään ympäri piirin sisällä ajatellen kiihkeästi yhtä asiaa, jonka tahtoisi sanoa ääneen. Tahtotilan kasvaessa kävely nopeutuu juoksuksi ja lopulta purkaantuu ulos pysähdyksenä ja improvisoituna liikkeenä. Meitä oli pienessä, hikisessä salissa yli kolmekymmentä ja lattia oli hyvin liukas. Viimeisen osallistujan lähtiessä kiertämään kehää hän liukastui ja kaatui kasvoilleen. Menetti tajuntansa. Onneksi hän elpyi pian tajuihinsa ja teatterikoulun johtaja riensi rauhoittelemaan väkeä. Tunne- ja liikeharjoitteissa hallitun ja hallitsemattoman välillä tasapainoilu on haastavaa. Onnettomuus olisi voinut sattua kelle vain, mutta jostain syystä se sattui juuri sille ujoimmalle ja pienikokoisimmalle tytölle, joka teki harjoitteen viimeisenä kaikista meistä.

"Minulla on kaikki nämä ääriviivat enkä ole suhteessa kehenkään muuhun täällä, olen aivan erillisenä, minä olen vain minä. Ja minun pitäisi tulla minun kanssani toimeen." (Kyllikki Villa, Vanhan rouvan lokikirja)

Ennenkuin lähdin reissuun, kämppikseni Veera antoi minulle kirjan. Tunsin olevani pihalla, sillä jättäisin kaiken tutun taakse: Ihanan kämpän ja rutiinit, työt ja kaverit. Tuota opusta, Vanhan rouvan lokikirjaa, olen lukenut iltaisin. Olen miettinyt, mikä saa minut lähtemään matkaan ja yrittämään joka päivä ymmärtää minulle vierasta kieltä. Miksi tahdon väsyttää itseni ghetossa, tehdä työtä, jopa joka paikallisen kielen omaaville on hyvin haastavaa (heidän omien sanojensa mukaan taistelua)?
Miksi tahdon pitää itseäni liikkeessä?

Siispä päätin pysähtyä ja olla hetken itseni kanssa. Afrotanssitunnin jälkeen vietin lauantai-iltaa yksin kotona. Viikonloppu oli ensimmäinen, kun talossamme ei ollut ketään minun lisäkseni. Kämppikset olivat kotikylässään Pompalissa eikä joka viikonloppuinen vieraamme, siivoojamummeli Irmalinda jostain syystä saapunut vierailemaan. Vain minä, kynttilä ja Alentejon punaviini. Ymmärsin taas, kuinka pelottavaa sekä tärkeää pysähtyminen ja yksin oleminen on. Olen hyvin erillinen tässä kulttuurissa, vaikka elän tätä arkea. Olen sisällä, mutta kuitenkin aina ulkona.
Välillä unohdan, että olen vain käymässä. Olen vieras ja tahtoisin säilyttää kyvyn katsoa asioita siltä kannalta.  Ajoittaisesta yksinäisyydestä ja valitusta yksinolosta huolimatta, tai juuri sen ansiosta tunnen oloni kotoisaksi. Että täällä minun tulee olla juuri nyt ja kohdata omat pelkoni. Kun olin jo pesemässä hampaita ja vaipumassa ajatuksissa kauas pois, pelottavaan tulevaisuuteen, minut herätti tähän todellisuuteen ikkunan alla olevan baarin pihalla laulava kuoro. Roikuin sitten wc:n ikkunassa vielä puoli tuntia ja kuuntelin konserttia. Mietin, voisiko tällaista tapahtua Suomessa? Voisinko hengailla omassa kylppärissäni ja kuunnella laadukasta kuorolauluntaa iltatoimieni aikaan?

Löytämäni Projeton Amelien ansiosta kiinnitin tällä viikolla huomiota pieniin yksityiskohtiin, jotka palauttavat ihmisiä arjen murheista tähän hetkeen. Matkalla EVOE:n klovnitunnilla bongasin kadulta, Rua Augostolta seniorikuoron, joka ilakoi gospel-henkisesti "I NEED YOU!" Ja turistit keinuivat ympärillä. Liityin keinuntaan ja hymykuoroon.

Rua Augusto 8.10 klo 20.00.

Törmäsin myös mielenkiintoisiin kirkollisiin joukkoihin lauantaina, kun etsin Lissabonin suurinta kirpputoria, Feira da Ladraa.

Hipillä oli ainakin hauskaa.

Lähdin merta edemmäs kalaan. Feira da Ladraa mieluisampi kirppari löytyi kotonurkiltani, kulman takaa LX-Factorylta:

Lauantain yksin hengailun jälkeen päätin suunnata paikallisessa seurassa satumaiseen Sintran kaupunkiin. Viime viikoilla valloitettiin rantoja, nyt tahdoin nähdä taianomaisia puistoja, linnoja ja luontoa.

Syksy saapuu Sintraankin.

Viikkoni päättyi paikkaan, jossa näkee yli Sintran, Cascaisin sekä Lissabonin.

Huipulla ystäväni sanoi: "Kuvittele. Tältä paikalta voin nähdä koko elämäni kolmenkymmenen vuoden ajan. Sinulla on varmaan samanlainen paikka Suomessa?" Selitin, että minun tulisi kiivetä aika korkean niemen nokkaan, jota näkisin kulkuni Polvijärveltä Joensuuhun, Joensuusta Tampereelle ja Helsinkiin sekä Madridiin. Kaikki on suhteellista, mutta ymmärsin kuinka paljon elämääni on jo nyt mahtunut. Hiljaiseksi ja aika kiitolliseksi se hetki minut veti.

Sain ääneni takaisin illallisen jälkeen, kun pääsin jammailemaan suomeksi kahden kitaran kanssa. Se oli ehkä viikon voimallisin hetki, saada hetki irrotella omalla kielellään.

On maanantai-aamu, lokakuun puoliväli. Pian sataa ja koitan päästää arjen kyytiin. Pihalta sisälle. Suunnittelemaan maailman muutosta Mäkkiä tahtovien teinien, luovaa tanssia innokkaiden tyttöjen sekä teatteritoimintaa gheton asukkien kanssa.

Voikaa hyvin ystävät!

Beijinhos,

Anni

Hyvää ruokaa, kaksi kitaraa ja impro. Siitä on hyvä sunnuntai tehty.