Sylvian joululaulua Lissabonista.

Talo on autuaan tyhjä. Ulkona tihuttaa vettä. Minä poltan kynttilää keittiössä. Kaikki asuinkumppanini ovat lähteneet kyliinsä joulunviettoon. Oli ensimmäinen aamu pitkään aikaan, kun en herännyt alakerran hurtan aamuserenaadiin. En kuule samanlaista liikenteen pauhua, kuin viikko sitten. Lissabonissa koulujen lomat alkoivat tiistaina ja suurella osaa työläisistä tänään. Niin minullakin. Kuuntelen Sylvian joululaulua täydellä teholla. Aamiaisena edessäni on kanelikahvia ja itsetehtyjä pipareita. Ja näin joulu saapuu Euroopan toiselle laidalle.

Joulukuu on ollut täällä täynnä loppuja, mutta myös uusia alkuja. Työssäni Batoto Yetuun perustamani teatteriryhmän ensiesitys, katutaitelijaryhmämme Grupo Novembron performanssi PERFECT GIFT ja huomenna vielä klovneriakurssin joulunäytös. Sain tiistaina viimeisen luovan tanssin tunnin jälkeen hämmentävän paljon pusuja pikkutytöiltä. Sekä kirjeen, joka kuuluu näin:

"Pidän sinusta. Kirjoittanut Nair. Pidän jokaisesta leikistäsi, olet niin rakas. En ikinä aio unohtaa sinua. Kun palaat, otan sinut vastaan avoimin sylin. Rakastan sinua ANA (!!). Kirjoittanut Nair." 

Syy vuolaisiin sanoihin on selvä: Tammikuussa siirryn uuden työparini kanssa suunnittelemaan yhteisöteatterihanketta ja jätän toistaiseksi afrotyttöjen luovan tanssin ryhmän. Olimme työstäneet heidän elämästään inspiroituneita koreografioita viimeiset kerrat ja nyt katsellessa videolta Björkin "Human Behaviorin" tahtiin raivoavia tyttöjä, voin taputtaa itseäni olkapäille. Tämä oli takuulla jotain, mitä he eivät olleet aiemmin kokeneet.

Jowan valmistautuu myymään roskapussia

Myös Lissabonin kadut saivat kokea viime viikolla kansainvälisen performanssiryhmämme ensikosketuksen. Yhdessä meksikolaisen taidemaalaajan, ranskalaisen tanssijan ja espanjalaisen elokuva-alaa opiskelleen tytön kanssa päätimme käydä joulumaniaa vastaan näkymättömän teatterin keinoin. Tai totta puhuakseni, vasta itse esityksessä tajusimme, että yleisö, katua tallaavat joulushoppaajat eivät tajunneet, että kyseessä oli esitys. Joten se muotoutua näkymättömäksi teatteriksi, joka peilasi oikeaa tilannetta. Olimme keränneet pitkin Lissabonin roskiksia kaikkea rikkinäistä, käytettyä, poisheitettyä, paskaista roinaa ja taiteilleet päälle oikeat hintalaput, jotka joku marketti oli heittänyt pois. Yksi meistä toimi myyjänä, joka rakensi pienen puodin keskelle Lissabonin kalleinta ostoskatua ja alkoi mainostaa suureen ääneen, että vain häneltä, ja vain tänään, saa parhaimmat joululahjat. Jo tämä huuto sai arvioilta kymmenen ohikulkijaa hedelmälaatikoiden ympärille. Sitten ensimmäinen meistä saapui "ohikulkijana" ihastelemaan tavaroita. Pikkuhiljaa näyttelijät yksi toisensa jälkeen tuli pöydän liepeille ja alkoi kiinnostua samoista tavaroista. Huomasimme myös näytelmäämme astuneiden ohikuljoiden luonnollisen reaktion: Vaikka kyseessä olisi kuinka turha tavara, mutta kun huomaat, että joku toinen tahtoo sen, niin myös sinäkin.

Aloimme leikkiä toden teolla tällä teemalla ja päädyimme tappelemaan suureleisesti yhdessä ohikulkijaa näytteleiden kolleegojeni kanssa niin, että lopulta kaikista "hienoin" lahja, paperisäkki täynnä muoviroskaa, hajosi räjähtäen pitkin katua. Oli upeaa nähdä ohikulkijoiden reaktio "nyt se täydellisin lahjaidea hajosi", vaikka kyseessä oli tosiaan roskapussi, jonka päällä oli ollut hintalappu. Pienen hiljaisuuden jälkeen heräsimme kuin unesta ja tajusimme, mistä roinasta olimme tapelleet. Aloimme hiljaa hyräillä "Jouluyö, juhlayö" -hymniä ja tarjosimme vielä rojuja lahjaksi karsojillemme... Siivottuamme sotkua, tallasimme rojuinemme vielä pari katua laulaen hymniä.

Grupo Novembro after the show. Photo by Vanessa Marquez.

Praca de Comercio: Neljän miljoonan euron joulupuu

Toisenlaista hymniä kuultiin Grupo de Teatro de Batoto Yetun esityksessä Grande Escolha (Suuri valinta), jossa päähenkilöä näyttelevä tyttö on niin nirso sulhasehdokkaiden suhteen, että päätyy yhteen apinan kanssa. Olin yllättynyt viiden tytön ydinryhmän loputtomasta tarmosta ja pelottomuudesta, jolla he loivat tanssia ja räppiä keskellä näytelmää. Vaikka homma meni harjoituksissa välillä hysteriaksi ja kaaokseksi, oli myös hetkiä, jolloin he alkoivat itse toimia ohjaajina joillekin kohtauksille ja auttoivat hiomisessa, kun sitä pyysin. Se oli tärkeää, sillä välillä tuntui, että minulta loppui sanavarasto, jolla ohjeistaa. Tiedän myös, etten ikuisesti aio heitä ohjata, joten toivon, että he itse ottavat vastuuta ja jatkavat ryhmää lähdettyäni.
Eilen ryhmän täsmällisyys yllätti: Meidän tuli harjoitella ennen esitystä 17:30, ja puolet ryhmästä täpötti salissa jo tuntia aiemmin, 16:30!

Grande Escolha: Sulholle ei kelpaa mikään ruoka paitsi ...

Rekvisiitta esityksen jälkeen

Huh. Tänään alkaa loma. Tosin luvassa on vielä matka työporukan kanssa satumaiseen Sintraan, jossa satuin viettämään myös viime viikonloppuni. Menen toistamaan yökävelyn Sintran maagisten linnojen ja metsien kupeeseen, jotka kätkevät alleen legendoja lepäämättömistä sieluista ja yliluonnollisista tapahtumista. Voisin kuulla tarinat yhä uudelleen ja uudelleen. Siinä paikassa on jotain uskomatonta. Tulevan yökävelyn jälkeen loma alkaa virallisesti perjantaiaamuna värikuulasodalla noissa samoissa metsissä, jihuu!
Sitten saapuu Jumppasen Jenny, jonka kanssa jauhaa suomea ja joulunvietto voi alkaa.
Taustalla soi edelleen Sylvian joululaulu. En malta olla lopettamatta sanoihin:

"Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo
Sinne Suomeeni kaukaisehen!
Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo,
Sä siunaa se maa muistojen!"

Joulukuu on ollut minulle kaihoisin, sillä olen tiennyt, että tänä vuonna perinteitä en noudateta. Samalla tiedän, että on hyvä ravistella itseään totutuista kuvioista. Joulu voi saapua ilman Lumiukko-animaatiota ja joulukuusen koristelua. Voihan?

Vaikka minulla ei ole vielä aavistusta, mitä tänä jouluna tapahtuu, siitä tulee takuulla ikimuistoinen. Tähdet on samat myös Euroopan tällä laidalla ja toivon, että minulle tärkeän rauhantunnun saa aikaan missä vain, jossa on kynttilät (ja pipareita). 

Kun aloin kirjoittamaan tätä blogia, ulkona tihutti vettä, nyt pilkistää jo aurinko.

Loistavaa joulunaikaa, ihmiset!

Beijinhos,

Anni

6.12. Montsanton luonnonpuisto

 Psst. Viime viikonlopun Sintran reissu oli kuin paluu kevääseen.  Loppuun makupaloja:

Mansikoita ja muuta välipalaa vihreällä nurtsilla

Mikael, ylpeä keltaisen talon (ja tienoon) asuttaja.

Maailman sympaattisin tori

Meren voima ja jouluntähti

Sekä lasi lämmikettä.

Nirso nai apinan - ja muita opittuja viisauksia.

Takana on täyteläinen marraskuu. Ehkä elämäni täyteläisin, sillä usein marraskuussa en tunne eläväni. No nyt olen tuntenut. Sukelsin jäätäviin aaltoihin viikko sitten ja opin jotain surffaamisesta, aalloille antautumisesta. Surffiopettajani valisti: "You have to make a commitment with the sea."  En ollut ikinä aiemmin kokenut moista euforiaa, kun yhä uudelleen aaltoja kohti juoksemisesta ja laudalle heittäytymisestä. Pelkäsin jostain syystä aika paljon ennen tuntia, joten harjoittelimme tovin voittaja-asennetta kohtalotoverini Thomaksen kanssa.

Aalloissa  kohtasin suomalaisen "läpi harmaan kiven" -asenteen räpiköidessäni raivolla yhä syvemmälle. Jossain vaiheessa ymmärsin, että puskeminen vedenvoimaa vastaan ei auta. Yhteistyö ja niiden seitsemän aallon kuuntelu saattaisi auttaa. Meri on hyvä maadoittaja, jos kuvittelee välillä oikeasti olevansa supermies/nainen ja hallitsevansa tilanteen täydellisesti. Suolaiset aallot palauttavat mukavasti pinnalle, nöyrtymään vähän suuremmille luonnonvoimille.

Selkeä tehtävänanto á Anni

Sai töissä tehtäväksi lukea noin viisikymmentä portugalinkielistä kansantarua ja valita niistä kymmenen, joita käsiteltäisiin teatterin keinoin osana "Programa Escolhas", InteG.Arte -projektia. Projektissa kultturisesti eri juurista tulevia lähiympäristön jäseniä autetaan sopeutumaan tähän kulttuuriin, mutta samalla arvostamaan omia juuriaan, muun muassa taiteen keinoin. Projekti on oleellinen osa aluetta, jossa päivittäin tapaan ihmisiä muun muassa Kabo Verdestä ja Angolasta.
Kun tavasin tarinoista niin Aasiasta Macausta, Brasiliasta, Intiasta kuin Afrikastakin, en voinut kuin ihmetellä, kuinka monta maata Portugalilla oli aikanaan hallussaan (tarinoita oli ainakin 12 eri maasta) ja miten villejä arvoja tarinat kätkevät alleen.. Pohdin, kuinka näitä tarinoita on kuunneltu yhdessä nuotion loimutessa ja kylän vanhin on valistanut nuorta polvea.

Monissa tarinoissa maailman synnystä aurinkoa tärkeämpänä toimi yllättäen kuu.
Opin, että afrikkalainen musiikki syntyi, kun joukko apinoita tahtoi kiivetä kuuhun, kuu ihastui ylimpään apinaan, antoi tälle rummun.
Opin myös, että jos nainen valitsee liian pitkään tulevaa miestään, hän todennäköisesti nai apinan.
Tai päätyy yhteen miehen kanssa, joka muuttuu jättimäiseksi pelottavaksi käärmeeksi...

Vaikka tarinat ovat mustavalkoisia, jotkut ehkä tottakin ja arvot vanhoillisia, ne kätkevät alleen symboliikkaa, jota on mielenkiintoista peilata tähän päivään. "Contos" - eli tarina(teatteri)työpajaan osallistuivat niin Batoto Yetussa työskentelevät kolleegani, lähiön nuoria ja aikuisia sekä Suomesta moikkaamaan tullut "chefeni", Catia taidekseskus Kassandrasta. Työpajaa tuli seuraamaan myös mustana hevosena hanketta valvoja mamma, joka vähän kuumotti ensin olemassaolollaan. Sitten hänenkin suupielensä kääntyivät hymyyn ja kamera alkoi käydä, kun ohjeistin ryhmää muodostamaan tarinoihin vieviä kuvia käyttämällä apuna omaa ja toisten fysiikkaa.

Päädyimme lopulta tekemään mininäytelmiä kolmesta tarinasta, jossa kahdesta esille nousi neitseellinen, nirso tyttö, joka ei suostu kellekään vaimoksi. Kummassakin tapauksessa hullusti käy - toinen huomaa päätyneensä apinan kanssa avioliittoon ja toinen jää vangiksi suuren käärmeen kotipuun sisään. Jatkoimme työpajaa seuraavassa teatteri-workhopissa työskentelyä
"Grande Escolha" (=suuri valinta) tarinan kanssa. Tavoitteena on tehdä tarinasta moderni versio ennen joulua ja esittää se Batoto Yetussa. Esitystä seuraa mahdollinen forum-osuus, jossa kuulutetaan yleisön arvoja ja mielipiteitä valinnoista elämästä.Katsotaan, kuinka käy. Kun kyseessä on Portugali, mitä tahansa voi tapahtua..
Kuten se, että tällä viikolla saan osalle aikaa työparin, Argentiinasta lentäneen yhteisötaiteilijan! Jännittävää, helpottavaa, ihanaa jakaa vastuuta.

 Olen työssä huomannut rytmiikan, musiikin ja liikkeen tulleen yhä tärkeämmäksi tavaksi ohjata ja tuottaa (minusta) mielenkiintoista jälkeä. Olen myös alkanut luottaa siihen, että mistä tahansa saattaa tulla idea, jota käyttää työpajassa. Ihmiset ovat olleet yllättävän kiinnostuneita suomenkielestä täällä, ja olen opettanut klovneriakurssilla opettajan käskystä muille "Tuku,tuku lampaitani"-kehtolaulun.Lounaalla ennen tulevaa oppituntia olin opettanut paikalliselle kaverilleni suomalaista tervehtimistä. Lähiön keskittymishäiriöiset teinit sain hiljaiseksi nostamalla käden pystyyn ja huikkaamalla: "MOI." Tätä seurasi kiihkeä arvailu, mitä tuo mystinen sana tarkoittaa. Sitten päädyttiinkin tekemään spontaania rytmiikkaa tästä hienosta sanasta. Jos mitään muuta he eivät rytmiikasta muista, niin takuulla ainakin osaavat tervehtiä suomeksi.

 

"If you can't beat them, join them."

Arthure -kukko

On joulukuun toinen päivä, ja palasin juuri pitkältä viikonloppureissulta Portosta.  Portossa kuuntelin aamuisin maan kansalliskookottajan laulua keskellä kaupunkia, ja yön kostea kylmyys väistyi auringon alta. Arvostan valoa enemmän kuin koskaan.  Katselin kauan kaupungin keskellä virtaavaa Rio Douroa, maistelin hartaasti eri Portviinejä ja päädyin miltei paikalliskuppilan lavalla esiintymään, sillä suomenkieli herätti jälleen ihmeellisen paljon innostusta ja ihmetystä. Kuulin hauskan määritelmän, "kuin tonttukieli". En voinut muuta kuin allekirjoittaa sen punanuttuisena Joulupukin maan asukkina. On ilo olla tämän tonttukielen virallinen lähetti.

Portossa mieli lepäsi, oli vaikeaa olla pitämättä jumalaisen portviinin (ja Portugalin nimen) alkulähteestä. Paikasta, jossa asukit ystävällisyydestään huolimatta suhtautuivat penseästi pääkaupunkiin. "Lissabon ei ole minulle Portugalia", tokaisi eräs mies illanvietossa paikallisessa kuppilassa. Lissaboniin mahtuu niin monta kulttuuria, ja brassi- sekä afrikkavaikutteista meininkiä, joten se taitaa olla kummajainen tässä maassa. Tunnelma Portviini-taivaassa oli avoimen pikkukaupunkimainen, pohjoisen rauhallinen ja juron ystävällinen.

Portto oli minulle hellä, rosoinen ja kaunis. 

Kirjakaupassa

Melkein kotona

Keltainen toukokuu?

In the business

Just a normal afternoon in wine cellars

Kuinka monta kaupunkia on minussa ?

Jos jotain elämänohjetta olen täällä saanut kuulla, niin yksi niistä on selkeästi: 

"Con calma."

Rauhassa. Kaikki tapahtuu ajan kanssa. Niin ärsyttävän totta kuin se onkin. "A devagar se va longe", hitaasti pääsee pitkälle, muistuttaa paikallinen sananlasku sekä portugalinmaikkani. Jotta tämä ei unohtuisi, päätimme tehdä kaverini Katarinan kanssa asialle jotain. Katukauppiaan kanssa tolkuttoman pitkän con calma -kirjoituksen neuvotteluprosessin jälkeen lopputulos oli tämä:

Calma, coracão. Take it easy, love.

Nyt alkaa elämäni kummallisin joulukuu. Joulun odotus, jolta en tiedä, mitä odottaa. Ainoa, mitä nyt voin odottaa, on äidin lähettämän partiolaiskalenterin seuraava luukku tonttuineen ja lumisine kinoksineen, jotka tuntuvat tälle punanutulle kovin kaukaiselta ajatukselta. Mutta siitä rauhan ajatuksesta voisin pitää kiinni. Edes tämän kuun.

Beijinhos com muito calma,
Anni

@ Portto