Koti on siellä, missä on hyvää kahvia.

Lentokentällä rinkkaa odotellessa riisuin itseni tuhansista villapaidoista niin, että Batoto Yetun Teresa tunnisti minut nimikyltteineen yhden vaivaisen vanhan kuvan perusteella. Heti laskeuduttuani lentokentällä tunsin kotoisuuden; ihmiset puhuvat hiljaa, vähän vaivautuneesti

Eka portugalilainen home made cafe..

ja apua annetaan pyydettäessä  - vilpittömän ystävällisesti kuitenkin. Kun olimme etsineet Teresan kanssa autoa noin puoli tuntia lentokentän eri parkkikerrosten onkaloista ja löytäneet sen (JOKAISELLA tähän asti tuntemallani lissabonilaisella on oma auto "kriisistä" huolimatta..)  niin pääsimme ajelemaan Lissabonin läpi. Avonaisen ikkunan hulmuttaessa hikistä tukkaa näin koko keskustan kirjon, hienoista lentokentän lähelle rakennetuista bisnestorneista perinteikkääseen Alcântara-lähiöön, jota asutan yhdessä suloisten mummojen ja pappojen kanssa. Heitä on ainakin puolet kadun tallaajista. Ja heillä tuntuu olevan paljon asiaa, ovathan he nähneet Lissabonin monet vaiheet. Sääli vain, etten espanjan kielitaidosta huolimatta silti heistä selvää saa. Portugalin ymmärtäminen on osoittautunut yllättävän haastavaksi, jos puhujana on naapurin mummo tai joku kulttuuriorganisaatiosta, jossa työskentelen. Poco a poco ..

Ikkunasta näkyvä Jesus ..

Kotikatu..

..seka huoneeni ennen kunnon "kotiutumista".

Etsin, löysin: pastéis de Belem.

.. Niin, se työ. Poco a poco. Yliopistot, koulut sekä siinä sivussa työni alkanevat ensi viikolla. Tällä viikolla tuli syötyä se pastéis de Belém, maistettua Caldo Verde- keittoa sekä mereneläviä, ihasteltua miradouroissa kaupunkia yläilmoista sekä luisteltua liukkailla  katukivetyksillä. Tietysti eksyin kuuntelemaan spontaania fadoa, kun baarin valot himmenivät ja paikallisista yksi toisensa jälkeen astui eteen antamaan oman tulkintansa kaipauksesta. Elämänkokemus kuului ja näkyi. Vaikutuin. Eksyin harhaillessa kaupungilla monta kertaa, luovutin ja joka kerta juuri silloin löysinkin etsimäni. Olin epäsuomalainen, kyselin ja roikuin bussikuskien hihoissa, että tiedän missä jäädä pois. Hengailin turkkilaisten kanssa, jotka eivät puhu muuta kuin maanmiehiensä kieltä. Tunsin suurta yhteenkuuluvuutta ja yksinäisyyttä, katselin vuoroin merelle ja vuoroin turistilaumoja. Keskustelin paikallisten kanssa "kriisistä" (lamasta), yksityisautoilusta ja tulevaisuuden aatteista.

Mario João kotihoodeilla @ Praco de Arcos

Suurin saavutus kuitenkin tällä viikolla olivat parit yksityissessiot portugalin opettajani, uuden ystäväni Maria Joãon, kanssa. Maria sattuu myös olemaan muun muassa kirjailija, kääntäjä ja tehnyt teatteria aikanaan, asunut vaikka ja missä. Hänen kanssaan on keskusteltu vallankumouksesta, ajasta, jolloin kolmen kesken kadulla juttelu luokiteltiin luvattomaksi kokoontumiseksi ja ajasta, jolloin poliisit tulivat yliopiston ruokalaan ja raskaana ollut tyttö sai luodin jalkaansa. Ihan vain järjestyksen ylläpitoa varten. Maria on nainen, jota ihailen. Hän on viisas, luova kuin mikä, kaunis sisältä ja ulkoa 63-vuotiaana. Ensimmäinen portugalin tuntimme päättyi kahvitteluun ja kävelyyn meren äärellä hänen kotikylässään ja toisen tunnin jälkeen hän jo kutsui tulevan viikonlopun Festa da Avante -kommarifestareille. Festarit olivat Almadassa, Lissabonista (ja kotini vierestä) lähtevän sillan toisella puolella. Päädyin lopulta kyllä joen sille puolelle, tosin rannalle, paikallisten saattamana. 

Vielä hetki portugalinkielisen lastenkirjallisuuden tankkausta, hyvää kahvia ja auringon värjäämän ihon tuoksua, sillä arki tulee, tunnen sen.
Luulen, että sään viiletessä tämä suomalainen sairaus, aurinko-fanaattius ("kohta se menee pois kuitenkin pois") talttuu, ja jatkuva huimasta valonmäärästä johtuva touhuaminen laantuu. Tämän kaupungin tunnelmassa on hyvät puitteet sille, että oppii vain olemaan. Istumaan, tuijottamaan merelle ja juomaan hyvää kahvia.

"This is where paradise (the ocean) begins". Maria João

Hard studying: A Pequena Sereia..

The perfection: Sunday morning & Praia da Mata @ Almada

Sunday evening walk: Street fado

"Iloa työhön!" - näkymä kulmakuppilastani

Sunnuntai-illan jammailijoita miradouro de Santa Lucialla

 Tudo bem.

Beijinhos,

Anni

Hän lähti saappaat jalassa.

.. Nimittäin Nokian kumisaappaat. Viime maanantaina, yökolmelta Helsinki-Vantaan lentokentällä tiesin, että tulisin sulamaan määränpäässä helteeseen saappaideni, villasukkien ynnä muun talvivaatekerroksen alle. Tahdoin valmistautua Atlantilta tuleviin tyrskyihin ja jättisateisiin. Näin viikkoa myöhemmin maistan kyllä valtameren suolan suupielissäni, mutta sateista ei ole tietoakaan. Sain tänään ensikosketukseni Atlantin arvaamattomiin aaltoihin, kun pääsin  Costa da Caparican rannalla Almadaan, toiselle puolelle jokkee!

Asun siis Lissabonissa. Ikkunastani näkyy kuuluisa neilikkavallankumouksesta muistuttava Ponte 25 Abril -silta sekä Almadasta käsin meininkiä valvova Christo. Että hyvissä käsissä ollaan. Kuulen, kun alakerran koira haukkuu, mummot naukuvat kadulla "esta mau, esta mau" ja läheisen kirkon kellot lyövät tasaista tahtia. Mutta palataanpa hetkeksi alkuun.

Lähdin Lusomaniaan Euroopan Unionin Youth in Action -hankkeen kautta Associacao Cultural e Juvenil Batoto Yetuun työskentelemään Caxiaksen lähiössä asuvien maahanmuuttajanuorten kanssa. Tyypit BY:ssa ovat erikoistuneet tanssiin, rytmiin ja portugalin-afrikkalaisten juurten elvytykseen. Portugalilla onkin yllättävän laajat (nykyään) kaksisuuntaiset yhteydet niin kolonialismiaikojan Afrikkaan, kuin myös Brasiliaan sekä Aasiaan, jonne portugalilaiset kiikuttivat ensimmäiset kuuluisat chilit Etelä-Amerikasta. Maailmani pienenee koko ajan, kun kävelen kaduille ja tuijottelen kulttuurien suloista sekametelisoppaa.

Blogissa käytetty nimi, Lusomania, on kuitenkin ongittu kauempaa: Ennen roomalaisten väkivaltaista väliintuloa (200 eaa.) Portugalin seudulla eleli sitkeä lusitanialaisten heimo, jotka eivät millään tahtoneet antautua suurvallan alle. Pyöreät 60 vuotta kestänyt vastarinta tainnutti toverit, ja niin katoliset kirkot ynnä muut Santot hävittivät pikku-lusitanialaiset alleen. Löysin heti yhteyksiä pienen pohjoisen suomen kansan taisteluihin, kun tutustuin pidemmälle historiikkiin (kiitos Mondo sekä Anniina). Portugaliin lähtiessä minua kiinnosti maan tunnettu, melankolisen fadon täyteinen kulttuuri sekoitettuna afrikkalaisen kizomban iloon ja brasilialaiseen rehevyyteen. Onko yhtä Portugalia, Lusomaniaa olemassa? 

Joku viisas on sanonut, että ihminen lähtee toisiin kulttuureihin löytääkseen omansa. 

Voiko tällaisessa kulttuurien sopassa löytää mitenkään kotia?

Ja miten minä voin auttaa nuoria portugueseja pitämään yhteyden juuriinsa?


MITÄ MIE TÄÄLLÄ TEEN, mitä kummastelen, koen, tunnen?


Sen kertoo tämä blogi. 




Beijinhos,
Anni