Kylmästä lämpimään?

Heräsin tänä aamuna siihen, että minulla on KUUMA. Pikkuhuoneeni patteri oli ahkerasti lämmittänyt huonettani läpi yön. Verhojen välistä paistoi aurinko. En ole pitkään aikaan ollut näin kiitollinen lämmöstä. Vietin viikonlopun Vila Realin läänissä, aivan Portugalin pohjoiskolkassa.
Sen jälkeen lupasin olla valittamatta Lissabonin lämpötiloista. Jylhien vuorien ja viinipeltojen keskellä mittari näytti +10 astetta, niin sisällä kuin ulkonakin. Ilman kosteus oli minulle ennenkokematonta. Minua oli varoitettu, mutta tahdoin kokea sen. Viiden ja puolen tunnin bussissa istumisen jälkeen päädyin Alijón pieneen kylään, pääsin hulinasta hiljaisuuteen, joten kaipasin.

Vila Real. Arkeologin kotona kiviäKIN kiinnostaa. Tuo kosteus ei ole sadetta.

Viiniä ja vuoria silmänkantamattomiin.

Tämän oven takana maistelin paikallisviini Moscatelia. Makiaa oli.

 

 

 Vila Realin reissulla tajusin jälleen, kuinka nautin portugalilaisen pikkukylän elämän tarkkailusta.
Viini, ruoka ja kahvi halpaa, ihmiset ujon ystävällisiä. Moscatelia nautittiin kodinomaisessa pikkubaarissa, jossa omistaja makaa sohvalla ja tuijottaa jalkapalloa telkkarista. Vaimo luki minulle horoskooppia lehdestä. Tunnelma oli pysähtynyt. Kostealle kylmyydelle ei voinut muuta kuin nauraa, ja se nauru piti lämpimänä.

Ready to rock

 Viikkoni alkoi huomattavasti lämpimimmissä merkeissä, kun viime lauantaisen Batoto Yetun tanssitreenien jälkeen Claudina, eräs tanssijoista, ilmoitti minulle, että nyt treenataan kolmen naisen kesken yksi koreogrrafia ja mennään näyttämään se tanssikouluun Almadaan. Claudina alkaa ohjata tanssitunteja, ja tekisimme äkkiseltään demon. Kuulin itseni sanovani kyllä. Niinpä kahden tunnin heilumisen jälkeen jäimme vielä Claudinan ja Marizan kanssa valitsemaan musiikkia ja muistelemaan koreografiaa. Se tuli esittää parin tunnin päästä toisessa kaupungissa. Loppujen lopuksi meillä oli puoli tuntia aikaa  a jantar, illallistaa, ja käydä suihkussa ennen hurjastelua toiselle puolelle jokea. Päätin kutsua paikalle eesti-ystäväni Katariinan, joka asuu Almadassa..

Vähän jännitti, kun paikalle tullessa sali olikin täynnä väkeä.

Tämä on video.

Vaikka olenkin ottanut Portugalissa asenteen "Sano kaikelle kyllä, jos et näe mitään menetettävää", niin pieni pelko häväistyksestä hiipi mieleen hetkeä ennen valoihin astumista. Valittu biisi oli todella nopea, ja pelkäsin lyhyen treenin jälkeen sekoittuvani askelissa. Pelkäsin, että sekoiluni veisi huomion itse tanssista ja tekisi hallaa tälle. Ihme ja kumma, Katariinan videoista ja kuvista päätellen pysyin ihmeen hyvin rytmissä. Ei ollut aikaa ajatella, vain antaa kehon puhua. Huh.

Katarina keskittyy meidän puolesta. Jälkeenpäin kommentoi: "Wow! How wild, how energetic, how overall you people use the body!"

 

 

 

 

.. Ja koitoksen jälkeen pääsin kotoisten herkkujen äärelle. 

Pieniä voittoja sateli männä viikolla koriini tiistaina Paco de Arcosin lähiön luovan tanssin / teatteriharjoitteiden tunnilla, jossa sali on yleensä täynnä villejä afrotyttöjä. Tahdoin työskennellä hiljaisuudessa, koittaa kuunteluharjoitteita. Vaikka keskittyminen pienemmillä välillä herpaantuikin, olin yllättynyt, että itse ryhmästä eräs tyttö nosti kätensä (merkki hiljentymisestä) kesken peili- harjoitteen, jossa osalla meininki meinasi karata käsistä. Pikku hiljaa kaikki nostivat kätensä ja hiljenivät. Sitten selitin matalalla äänellä ohjeet jälleen kerran. Sisälläni riemuitsin, että olin saanut otteen heihin. Teatterihetkeämme seuraava afrotunti alkoi tästä tunnelmasta ja jälleen huudon sijaan tanssinohjaaja Luísa istutti tytöt maahan, ja kehotti: "Inspira, respira." Hengitä sisään ja ulos. Siitä se kaikki loppujen lopuksi lähtee - ja siihen se palaa.

Itse pääprojektini, teatteritoiminnan perustaminen Batoto Yetuun, on siinä pisteessä, että luottamusta ja sitoutumista haetaan. Torstaina workhopissa oli kuusi tyttöä, mitä pidin itselleni sopivana määränä ohjata tässä vaiheessa omaa kielellistä prosessiani. Seurassa on kokeilijoita, ja sitten on niitä, jotka tahtoisivat alkaa työstämään näytelmää pikemmiten. Itse olen näiden tahtotilojen ristiaallokossa, sillä pelkään, että aika loppuu kesken. Jos keskitymme perustyökalujen haltuun ottamiseen ja tiiviin ryhmän muodostamiseen, siihen menee helposti pari kuukautta. Sitten pitäisi äkkiä keksiä näytelmä ja ohjata se ennen helmikuun loppua (ja luettuani viikonlopun matkallani portugalilaista näytelmää Felizmente ha luar! voin kertoa, että kieleni ymmärrrys ei ole tällä tasolla). Toisaalta, jos keskitymme teemoittain eri teatterityökalujen tutkimiseen, voi ryhmästä lähteä väkeä, sillä ihmiset ovat tottuneet tähtäämään lopputulokseen ja näyttää osaamistaan muille. Ymmärrän tämän, mutta yritän arvioida, mihin rahkeeni riittävät.

Kohta lähden ohjaamaan rytmiikan avulla Paco de Arcosin koulun haastavia nuoria. Tein päätöksen olla kokeilematta teatteriharjoitteita tämän luokan kanssa, sillä ainoa, mihin he hetkittäin keskittyvät, on rytmi. Nyt pääsen katsomaan turman kaltereiden sisään, kuinka metodeilleni käy.

Onneksi Lissabonin valo on tullut takaisin, muuten maanantai voisi lähteä tahmeasti liikkeelle. Olen  päässyt kylmästä lämpimään, ainakin hetkeksi. Ja se lämpö pitää minut liikkeellä. Nyt otan siitä kaiken riemun irti.

 Beijinhos,

Anni

 

Paistoi se aurinko pohjoiseenkin. Sunnuntaiaamu.

Loppuun asioita, jotka tekivät minut iloiseksi menneellä viikolla:

Kirjakauppakuppila kotini lähellä.

"Photowalk" Lissabonin yllä

Photowalkin jälkipuinnit Parque Pricipe Realissa

Eestin söpöin tyttö.

Cascain ILMAISET polkupyörälainaamot!

Graham's ja muut viinit keskellä Vila Realin maastoa

Seitsemäs aalto.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Out of the comfort zone: Casting, turma ja Portugalin koulumaailma.

On marraskuun ensimmäinen. On ihmeellistä, että parin viiko

Tämä hetki, cafe de Fabrica.

n kylmyyden, sateen, tuulen  sekä tulvan jälkeen aurinko paistaa tänään 20 asteen teholla. Olen elänyt pienessä sumussa jo jonkin tovin, vuorotellut kurkkukivun, flunssan ja yskän välillä. Koko ajan on ollut kostean kylmä. Nyt kuitenkin istun lempiluomukuppilassani kotikulmilla, Cafe de Fabricassa.

Puolikuntoinen tila on jatkunut nyt toista viikkoa, mutta tämänpäiväinen auringon esiin tulo helpotti kummasti oloa.
Olin juonut litroittain teetä ja kokeillut poppakonsteja, nauttinut porkkana-hunaja-sipuli-sitruuna-liemestä á la kämppikseni Filipa, popsinut Strepsilsejä ja käyttänyt viimeiset Finrexit. Vasta aurinko auttoi esiintulollaan. Lissabonin valo on taianomainen. Tuijotellessa parantajaani ajattelin:

Kun ihmiseltä puuttuu koko ajan lämpö, on kehon vaikea tervehtyä, toimia jälleen. Ja kun keho ei toimi, ei toimi myöskään mieli.

Etsin talostamme pikkupatterin. Lämmitän nyt sillä huonettani iltaisin. Sillä sekä Ikean kynttilöillä. Sitten kääriydyn köhimään kahden viltin alle.  En voi syyttää pelkästään suomalaisia tottumuksiani, sillä myös paikalliset pärskivät ja yskivät joka puolella. Sitten ihmetellään, miksi?

No minä kerron: Joka ikisessä paikassa pidetään KAIKKI ikkunat ja ulko-ovet AUKI. Ei ole väliä, onko kyse kodista, koulusta, työpaikasta tai kaupasta, niin läpiveto käy, vaikka ulkona tuulisi ja sataisi kuinka kovaa. Kysyin "Miksi?" ja sain vastauksen, että on vain tapana pitää ovet auki. Oikein ihana tapa, mutta että talvellakin...?

Talojen perustukset ovat toista luokkaa ja usein talojen sisällä on kylmempi kuin ulkona. Hmm. Villatöppösiä jalkaan vain.

Oikealla Sane.

Puolikuntoisuudesta huolimatta en ole jäänyt petiin, vaan uppoutunut Integ.Arte -projektin parissa portugalilaiseen koulumaailmaan.
Olen oivaltanut, että ei ole sattumaa, että portugalin luokkahuone turma, muistuttaa suomen sanaa tyrmä (vankila). Menimme maanantaina yhdessä Batoto Yetun perkussionisti-maestro Sanen kanssa tutustumaan Paco de Arcosin lähiökoulun luokkaan, jolla on suuria motivaatio-ongelmia koulumotivaation kanssa. Kolmannen sektorin hankkeilla, kuten tässä tapauksessa rummutuksen opettelulla ja draamalla koitetaan saada koululaiset kiinnostumaan uusista asioista. Löysimme pienen etsinnän jälkeen tilan, jossa rumputunnin tuli tapahtua. Tilan edessä oli rautakalteriportti. Tämän jälkeen ovi avattiin vielä kahdella avaimella. Tilassa ei ollut verhoja, pöytiä tai edes penkkejä. Se muistutti varastoa, jossa sattuu olemaan kalteiroidut ovet ja ikkunat. Haimme nuorten kanssa yhdessä tuumin penkit ulkoa. Vietimme tuossa turmassa 15 nuoren kanssa oppitunnin (45 minuuttia) tutustumalla perus-rytmiikkaan. Ensimmäisen kerran minun tuli tarkkailla ryhmää, jotta tietää millaisia juttuja heidän kanssaan voisi tehdä yhdessä tulevan työparini Martan kanssa.
On kaunista katsottavaa, kun ihminen keskittyy yhteen asiaan, kuten rummutukseen. Oli hienoa nähdä, että kaikki olivat mukana. Ehkä he saivat purettua turhaumaa paukuttamalla bongoa.

Hetki ennen hyökkäystä

Tilanne oli toinen tänä tiistaina, kun minut passitettiin yksin tekemään Casting Batoto Yetun teatteriryhmään Escola de São Brunon kouluun, joka on pari kilometrin päässä Batoto Yetun toimistolta. En ymmärtänyt casting- ajatuksen ideaa, mutta minulle sanottiin, että se kuuluu asiaan täällä main. Alunperin minulla piti olla henkinen tuki mukana, mutta kuten kulttuuriin kuuluu, yllätyksiä tulee ja huomasin jälleen talsivani yksin koulun muurien sisään...
Paikalle tullessa sain käyttööni auditorion ja teippasin ulkopuolella listan, johon halukkaat voivat rustata nimensä. Tyyppejä tulikin yli 20 ja minulla oli tunti aikaa hoitaa homma kunnialla läpi. Olin suunnitellut pari nopeaa teatteriharjoitetta, ja jokaisella ryhmälla oli 15 minuuttia aikaa. On sanomattakin selvää, että hoitamalla yksin kellotuksen, tehtävänannot ja tietojen keruun ei aikaa jäänyt paljon ihmisten kohtaamiselle. Olin iloinen, että sain ihmiset toimimaan ja he kykenivät improvisoimaan. Casting otetaan täällä vakavasti, mutta olin iloinen, että kukaan ei jäätynyt. Olisi epäreilua sanoa vartin jälkeen, että sinusta ei ole mihinkään. Niinpä päätin jokaisen vartitunnin session sanomalla, että jokainen ryhmästä on tervetullut kokeilemaan teatteria rauhallisimmissa merkeissä Batoto Yetun tiloihin joka torstai, jolloin pidän workshopia.

Sain apujoukkoja teatterin ilosanoman levitykseen

 Loppujen lopuksi paikalle eiliseen teatterityöpajaan löysi seitsemän tyyppiä, eli noin puolet enemmän kuin viime kerralla.  Työpajasta rauhallisuus oli kuitenkin kaukana. Samaan aikaan teatterityöpajan kanssa oli päätetty järjestää Halloween-juhlat ja projektipäällikkömme Teresan läksijäiset. Kaikki samassa salissa tietenkin.

 Päätin käyttää levottomuutta ja linkittää teatteriharjoitteet Halloween -teemaan.
 Tunne-harjoitteet sisäisine hirviöineen ja ryhmäharjoitteet zombie-perheineen olivat hykerryttävää katsottavaa. Ehkä olen oppinut kärsivällisyyttä ja rautaista ammattitaitoa, sillä tilassa käyvästä liikenteestä huolimatta jatkoin rauhallisesti ohjaamista - portugaliksi improvisoiden tottakai. Tajusin, että tykkään toimia yhden teeman ympärillä kerrallaan. Saimme nippa nappa aikaa tunnin verran, kun minua huikattiin lopettamaan työpajaa. Oli Halloween-bileiden aika.  En panikoitunut, mitä ihmettelin itsekin. Sain jopa rakennettua toiminnalle jonkinlaisen kaaren. Tilanne oli äärimmäisen haastava, sillä tila oli avoin ja ovet ja ikkunat (ja ihmiset) kävivät koko ajan. Perus-kaaos päällä, minä sen keskellä. En voinut kuin toivoa, että tyypit tulevat ensi kerralla paikalle. Katsotaan, vamos a ver..

Heippa Teresa, Hugo tulee taloon!

Halloween-juhlien ohella hyvästeltiin siis pomoni Teresa, joka lähtee yliopistolle tekemään tutkimusta. Hänen paikalleen  tulee projektipäälliköksi astuu MIES, mikä mielestäni tekee hyvää toimiston dynamiikalle, jossa tähän asti on häärännyt pelkkiä naisia.
Uusi pomoni on Hugo, joka on aiemmin koordinoinut paljon mm. sairaalaklovneria-projekteja sekä kuuluisan lissabonilaisen fyysisen teatteriryhmä Châpiton meininkejä. Muutos on aina hyvästä, ja itse odotan innolla uusia tuulia ja ideoita. Tämä uusi pomo olisi innokas viemään tanssin ohella teatteria lähiöihin ja toimimaan eri yhteisöjen kanssa.. Kuulostellaan, mitä tuleman pitää..



Olen usein herännyt täällä hetkiin, ettei voi muuta kuin nostaa kädet ylös ja nauraa (tai itkeä). 

Luovuttaa.

Kun touhotetaan, että nyt tulee toimia, mutta mitään ei tapahdu. Kun mitään ei oikeasti tapahdu kuin vasta sitten, kun on pakko. Kun olen kuvitellut ymmärtäväni kaiken mitä sanotaan, mutta olen ymmärtänytkin kaiken päinvastoin. Kun olen keskellä afrikkalaista tanssiesitystä, lavalla. Ja kun julkinen liikenne.. Joo, en enää valita Helsingin palveluista: Busseihin ei ole Lissabonissa lainkaan luottamusta. Itkun ja naurun raja on hiuksenhieno siinä vaiheessa, kun on odottanut tulvivalla mukulakadulla linja-autoa 40 minuuttia eikä edes tiedä muuta vaihtoehtoa kuin odottaa. Odottaa ja luovuttaa.

Vinkki: Jos muutat portugaliin, ota mukaan Nokiat. Niillä saa myös kavereita, esim. junassa.

Reissunainen Kyllikki Villa pohtii jo usein siteeraamassani kirjasessa (Vanhan naisen lokikirja), että mikä laittaa ihmisen liikkeelle, lähtemään seikkailuun muihin kulttuureihin? Hän tulee tulokseen, että "kai se on se vastusten voittamisen tarve." Itse ainakin tunnustan vastustavani monia asioita, kuten teini-ikäisiä,  ja kappas, päädyn työskentelemään juuri heidän kanssaan. Suomessa kammosin taannoin somalinaisia, silloin päädyin ohjaamaan heille teatteria.

Pelko, vastustus ja uteliaisuus ajaa ihmisen ihmeellisiin tilanteisiin. Jos antaa itsensä niiden vietäviksi, voi rikastaa elämäänsä aika lailla. Vastuksia, itse luotuja tai olosuhteista annettuja jokainen kohtaa koko ajan. Haaste onkin huomioida jokainen pienen voiton hetki. Vaikka se voitto olisi pikkuruinen.

On se HASSU. Bragassa, Pohjois-Portugalissa.

"The life begins out of your comfort zone." (Katarina, Estonia)

Olen ollut aika paljon mukavuusalueeni tuolla puolen. Välillä se on ollut puuduttavaa, sillä minulla ei ole ollut lähipiirissä ketään, joka jakaa tämän kokemuksen. Paikalliset kaverini voivat vain aavistella, mutta eivät samaistua. Sitten tutustuin Bragassa EU:n kustantamassa koulutuksessa eestiläiseen Katarinaan, joka asuu Rio Tejo -joen toisella puolen, Almadassa. Katarina sanoi minulle:  
"You have the cutest portuguese accent I have ever heard".  Niinpä meistä tuli kavereita. Tapasimme eilen Halloween -humussa Bairro Alton kadulla ja tulin hirvittävän iloiseksi, kun sain puhua englantia ja vertailla jopa suomen ja eestin sanontoja. Sitä alkaa arvostaa tällaisia kohtaamisia aika lailla. Laskeutumista turvallisimmille kommunikaation seuduille jatkuvan portugalin aikamuotojen pohtimisen sijaan.

Suomessa sitä valuu helposti liiaksi mukavuusalueelle ja unohtaa oman kielen kauneuden. Ylipäätään kielen tai kielivammaisuuden merkityksen. Sitä kokemusta tulin tänne verestämään. Etten unohtaisi. Ja etten unohtaisi, millaisissa tilanteissa tunnen voittavani elämässä eniten.

Turvallista viikonloppua, olkoon se comfort-zonella tai sen tuolla puolen!

beijinhos,

Anni

Bragan illassa

Klovneilua akateemisessa kehdossa, Coimbra!

Kansanmusiikkia a la Coimbra

Kävin äsken ensimmäistä kertaa suihkussa sitten torstain. Olo on ryytynyt, kengät mudassa kuten hyvien festareiden jälkeen kuuluukin olla. Festarit olivat nimeltään Feira da Latadas. Paikkana oli Coimbra, jota pidetään Portugalin akateemisena kehtona. Kaupungissa sijaitsee yksi Euroopan vanhimpia yliopistoja sekä vanhin kirjasto. Luonnollisesti paikka kuhisi opiskelijoita. Olin siis matkalla tiedon alkulähteelle, tulevaisuuden toivojen keskelle.

Akateemisten lehtien havina soikin tuulessa yhdessä juomalaulujen kanssa opiskelijajoukkojen viuhoessa "Baixaan", down-towniin, jossa festarit sijaitsivat. Katu kohti keskustaa oli kirjaimellisesti yhtä alamäkeä eikä matka tuntunut missään. Yön pikkutuntien paluumatka yhtä ylämäkeä onkin sitten toinen tarina. Taksin jakaminen on suosittua jo parin kilometrin vaellukselle..

Kuitenkin, Feira das Latadas lainehti (kuulemma) perinteisesti mudassa, sillä perjantaina satoi aika lailla. Opiskelijoiden Harry Potter -koulupuvussa ja smurffin nuttua muistuttavassa asuyhdistelmässä on yleensä tiukat säännöt: Tytöt eivät saisi meikata, lakata kynsiä tai värjätä tukkaa. Rintakehä tulee peittää. Pukua sekä hyvin painavaa (ja tukalan kuumaa!) viittaa tulisi pitää jokaisissa akateemisissa, tai vähemmän akateemisissa kinkereissä - mudasta huolimatta. Käytännössä pukukoodin sääntöjä rikotaan aika lailla, ja jopa tällainen pelle oltiin päästämässä Feira da Latadas -juhliin portugalilaisen kämppäkaverin opiskelijakortilla.

Nimeni on Filipa Nogueira. Läpi meni.

João ja puolalaiset leivät

Päädyin Coimbraan kämppäkavereideni kaverin Joanan Puolan Erasmus-vuotena tapaamansa Joãon luokse. Ja João on kotoisin Azoreilta, Atlantin keskeltä sijaitsevalta saarelta jonne toivon uskaltavani matkustaa. Olin jälleen yllättynyt (ehkä olen kuitenkin juro suomalainen, kun joka kerta ihmettelen samaa) portugalilaisten luontaisesti vieraanvaraisuutta, vilpitöntä hyvää tahtoa ja rentoa meininkiä. Olin jälleen ainut extranjeira heidän keskellään ja minut otettiin avosylin vastaan. Vaikka en rekisteröinyt eri murteiden (Azorien, Pompalin, Porton..) kaikkia sanoja, niin tämän viikonlopun jälkeen olen oppinut miljoonia täyte- ja kirosanoja. Niitä, joita oppikirjoissa ei kerrota - tipoo, não sei que, fogo, fodas (tuo viimeisin on jäänyt vähän liian hyvin päähäni).. Tipo tarkoittaa tyyliin. Siihen tulokseen tulin kolmen päivän intensiivisen kuuntelun jälkeen. Sitä hokiessa saa mukavasti lisäaikaa miettiä miten muotoilla jutunjuurta.

Lauantai-aamun keittiötunnelmaa

Meu galão, aamujen pelastus

Olen tullut myös tulokseen, että ihmiset tekevät paikan kuin paikan. Ja ruoka. Ja portugalilaiset tykkäävät syödä hyvin. Siitä ei tingitä opiskelijabudjetissakaan. Parhainta viikonlopussa oli yhdessä ruuanlaitto, oleminen perusasioiden äärellä.



No okei, pieni repsahdus laadukkaaseen ruokapolitiikkaan tapahtui sunnuntaiaamuna Mäkkärissä:
"Ranskalaiset ovat kuin parhaita ystäviä. Ne ovat paikalla, kun tarvitset niitä ja silloin ymmärrämme, että ne ovat tärkeitä .." En tiedä itkeäkö vai nauraa.

Tragikoomista markkinointia.

Isäntämme João pyöritti meitä pitkin Coimbraa kauniina lauantaina, jotta ensimmäisen festariaamun (festarit loppuvat perinteisestä aamu-seitsemältä) vaikutus verestä laantuisi. Omat kenkäni olivat niin mudassa ja vedessä, että tuli sitten käveltyä neljä numeroa liian isoilla miesten kengillä kolmen tuntia. Tyyli ennen kaikkea. Ja oli se sen arvoista. Coimbra yllätti kauneudellaan eikä eilisillan tahmeista juhlista ollut jälkeäkään katukuvassa.

Taitelijat työssään.

Miljoona, miljoona porrasta huipulle. Yliopistoon. Mentaliteetti muistuttaa suomalaista:

 "Ei ole väliä mitä opiskelet, kunhan olet The Yliopistossa ja valmistut sieltä määräajassa pois. "

Team Darra, Joana & Joana

Näkymää yliopiston portailta.

Joãon mukaan Euroopan vanhin kirjasto. Vieressä kirkko sekä häät.

.. ja häiden vieressä oli yksi Euroopan antiikkisimpa yliopistoja. Ja Torre de Almedina.

Patsaat ja opiskelijaperinne: Pala koulupuvun riepua pönöttäjille.

Katedraali Sé Velha, pala täydellisintä roomalaista arkkitehtuuria Portugalissa.

Kaksi asiaa, jotka nostaa hymyn huulille: paikallisherkku ja lehteä tavaava pappa. @ Cafe Sé Velha.

Parque Verde, Vihreä puisto. Ei uskois.

Parque Verde ja uusi unilelu.

Sillan alla. Edessä Rio Mondego.

Coimbran viimeisin tuttu. Jokaisessa pihassa tuntuu olevan koira. Iso sellainen.

"Mulla on ihan valmiit lauseet, mutta en ymmärrä mitä mulle vastataan."

(Kyllikki Villa, Vanhan rouvan lokikirja)

Pohdintojani Batoto Yetussa.

Vaikka pesen edelleen jälkipyykkejä Coimbrasta, reissu tuli todella tarpeeseen. Kuluneella viikolla olen usein suunnitellut tunteja sanakirjan kanssa erilaisia harjoitteita, mutta joissain vaiheessa olen tajunnut, etteivät ihmiset edes puhu niillä sanoilla, mitä opus minulle syöttää. Puhekielen tuntemus ja ammattikieli uupuu. Tahdoin opetella leikkimään tässä kulttuurissa - Niinpä aloitin klovni-kurssin EVOE:n koulussa. Siellä saan rauhassa olla niin pelle kuin mahdollista, ja ehkä opin nauttimaan vielä enemmän elämän naurettavuudesta. Huumori on ase, johon aina palaan. Toivottavasti klovneilu vie sitä eteenpäin.
Alkuviikosta kulttuurishokin toinen vaihe, alakulo ja epätoivo tulivat esiin. Ghetossa työskentely, teatteriryhmän perustaminen sekä lukuisten tuntien mietintä "miten sanon tämän portugaliksi" tuntuivat raskaalta varsinkin kun tunnen itseni: Alan aina improamaan ryhmänvetotilanteessa, sillä koskaan ei voi ennakoida ihmisten määrää tai fiiliksiä. On raskasta, että improaminen portugaliksi ei ole vahvuuksiani (ainakaan vielä).


Kun ohjasin Paco de Arcosissa nuoria tyttöjä tiistaina, tahdoin tehdä alkuun sopimuksen. Kerroin, että minun on vaikeaa ymmärtää kieltä, varsinkin jos kymmenen tyttöä huutavat sitä yhtä aikaa. Toivoin että käden ylös nostaminen olisi merkki hiljaisesta työskentelystä. Ja ihme kyllä, sopimukseni ymmärrettiin ja se toimi suurimman osin aikaa. Huomasin tanssiope-Luísan tarkkailevan ryhmädynamiikkaa tukevia harjoitteita (ryhmään tuli sopivasti kolme uutta tyttöä) ja kun tuli hänen vuoronsa vetää afrotanssi-tunti, hän istuikin tyttöjen kanssa alas. Käsi kädessä. Viime kertojen korvia huimaavan huudon sijaan. Hän tahtoi puhua tyttöjen kanssa rauhassa. Pieni voitto.

 Teatteriryhmän perustaminen tai edes ensimmäisen työpajan aikaasaaminen Batoto Yetuun olikin sitten raastavampi prosessi. Ongelmana on, että jopa teatteriryhmää tahtovilla on suuria hankaluuksia toimintaan sitoutumisen kanssa. Pomoni Teresa sanoi sen olevan vakava ongelma, sillä ihmisillä ei tunnu olevan aikakäsitystä ja he pelkäävät vastuuta. Ymmärsin tuskan, mutta päätin yrittää järjestää ensimmäisen tapaamisen torstaina. Tätä ennen kävin läheisessä koulussa juttelemassa asiasta. Auditorioon pitäisi tulla tekemään jokin markkinoiva tempaus. Glups.

Haastavaksi homman tekee myös nuorten kanssa toimivien asenne; Mikään pitkäjänteinen työskentely ei ole koskaan onnistunut, ja haistan pessimismiä ilmassa. Päätin ajatella, että jos ei ryhmää saada aikaiseksi, niin edes täsmäiskuja, lyhyitä työpajoja voisi tarjota. Torstain tapaamiseen paikalle liukui neljä nuorta, ja päätin laittaa ovet kiinni puoli tuntia sovitun tapaamisajan jälkeen. Olin jollain tavalla helpottunut, että porukka oli pieni. Olin suunnitellut ryhmädynamiikkaa lämmittäviä harjoitteita - katsoin tyyppejä uudelleen ja päädyimme tekemään nykärikoreografiaa.

Se niistä suunnitelmista jälleen.

Tilanne päällä.

 Nyt sunnutai-iltana kulunutta viikkoa ajatellessa ei tunnu enää niin raskaalta. Täytyy laskea omaa rimaa ja olla iloinen niistä pienistä voitoista, jota olen tähän mennessä saavuttanut. Ehkä minun ei tarvitse muuttaa koko maailmaa, vaan aloittaa pienistä paloista. Opetella sitä kärsivällisyyttä. Jo se, että olen kyennyt työskentelemään minulle uudella kielellä ja saanut kontaktin nuoriin, joita vähän pelkään, on aika siisti juttu. Tulee niistä kohtaamisista sitten säännöllisiä tai ei.


Huomaan, että suurimpia muutoksia minussa kuluneen parin kuukauden aikana on, etten odota muilta ihmisiltä niin paljon kuin ennen. Olen vastuussa omasta onnestani, itsestäni ja vain minä voin taputtaa itseäni selkään tai vaihtoehtoisesti jäädä surkuttelemaan epämääräisyyttä ja vastoinkäymisiä. Täällä olen vain minä, ilman tuttuja tukiverkkoja. Luomassa identiteettiä, joka ei ole riippuvainen ympäristöstä vaan omasta asenteestani.

Ja vitsi, että suosittelen tällaista matkaa joka ikiselle.

Beijinhos,

Anni

Coimbran katoilla