Klovneilua akateemisessa kehdossa, Coimbra!

Kansanmusiikkia a la Coimbra

Kävin äsken ensimmäistä kertaa suihkussa sitten torstain. Olo on ryytynyt, kengät mudassa kuten hyvien festareiden jälkeen kuuluukin olla. Festarit olivat nimeltään Feira da Latadas. Paikkana oli Coimbra, jota pidetään Portugalin akateemisena kehtona. Kaupungissa sijaitsee yksi Euroopan vanhimpia yliopistoja sekä vanhin kirjasto. Luonnollisesti paikka kuhisi opiskelijoita. Olin siis matkalla tiedon alkulähteelle, tulevaisuuden toivojen keskelle.

Akateemisten lehtien havina soikin tuulessa yhdessä juomalaulujen kanssa opiskelijajoukkojen viuhoessa "Baixaan", down-towniin, jossa festarit sijaitsivat. Katu kohti keskustaa oli kirjaimellisesti yhtä alamäkeä eikä matka tuntunut missään. Yön pikkutuntien paluumatka yhtä ylämäkeä onkin sitten toinen tarina. Taksin jakaminen on suosittua jo parin kilometrin vaellukselle..

Kuitenkin, Feira das Latadas lainehti (kuulemma) perinteisesti mudassa, sillä perjantaina satoi aika lailla. Opiskelijoiden Harry Potter -koulupuvussa ja smurffin nuttua muistuttavassa asuyhdistelmässä on yleensä tiukat säännöt: Tytöt eivät saisi meikata, lakata kynsiä tai värjätä tukkaa. Rintakehä tulee peittää. Pukua sekä hyvin painavaa (ja tukalan kuumaa!) viittaa tulisi pitää jokaisissa akateemisissa, tai vähemmän akateemisissa kinkereissä - mudasta huolimatta. Käytännössä pukukoodin sääntöjä rikotaan aika lailla, ja jopa tällainen pelle oltiin päästämässä Feira da Latadas -juhliin portugalilaisen kämppäkaverin opiskelijakortilla.

Nimeni on Filipa Nogueira. Läpi meni.

João ja puolalaiset leivät

Päädyin Coimbraan kämppäkavereideni kaverin Joanan Puolan Erasmus-vuotena tapaamansa Joãon luokse. Ja João on kotoisin Azoreilta, Atlantin keskeltä sijaitsevalta saarelta jonne toivon uskaltavani matkustaa. Olin jälleen yllättynyt (ehkä olen kuitenkin juro suomalainen, kun joka kerta ihmettelen samaa) portugalilaisten luontaisesti vieraanvaraisuutta, vilpitöntä hyvää tahtoa ja rentoa meininkiä. Olin jälleen ainut extranjeira heidän keskellään ja minut otettiin avosylin vastaan. Vaikka en rekisteröinyt eri murteiden (Azorien, Pompalin, Porton..) kaikkia sanoja, niin tämän viikonlopun jälkeen olen oppinut miljoonia täyte- ja kirosanoja. Niitä, joita oppikirjoissa ei kerrota - tipoo, não sei que, fogo, fodas (tuo viimeisin on jäänyt vähän liian hyvin päähäni).. Tipo tarkoittaa tyyliin. Siihen tulokseen tulin kolmen päivän intensiivisen kuuntelun jälkeen. Sitä hokiessa saa mukavasti lisäaikaa miettiä miten muotoilla jutunjuurta.

Lauantai-aamun keittiötunnelmaa

Meu galão, aamujen pelastus

Olen tullut myös tulokseen, että ihmiset tekevät paikan kuin paikan. Ja ruoka. Ja portugalilaiset tykkäävät syödä hyvin. Siitä ei tingitä opiskelijabudjetissakaan. Parhainta viikonlopussa oli yhdessä ruuanlaitto, oleminen perusasioiden äärellä.



No okei, pieni repsahdus laadukkaaseen ruokapolitiikkaan tapahtui sunnuntaiaamuna Mäkkärissä:
"Ranskalaiset ovat kuin parhaita ystäviä. Ne ovat paikalla, kun tarvitset niitä ja silloin ymmärrämme, että ne ovat tärkeitä .." En tiedä itkeäkö vai nauraa.

Tragikoomista markkinointia.

Isäntämme João pyöritti meitä pitkin Coimbraa kauniina lauantaina, jotta ensimmäisen festariaamun (festarit loppuvat perinteisestä aamu-seitsemältä) vaikutus verestä laantuisi. Omat kenkäni olivat niin mudassa ja vedessä, että tuli sitten käveltyä neljä numeroa liian isoilla miesten kengillä kolmen tuntia. Tyyli ennen kaikkea. Ja oli se sen arvoista. Coimbra yllätti kauneudellaan eikä eilisillan tahmeista juhlista ollut jälkeäkään katukuvassa.

Taitelijat työssään.

Miljoona, miljoona porrasta huipulle. Yliopistoon. Mentaliteetti muistuttaa suomalaista:

 "Ei ole väliä mitä opiskelet, kunhan olet The Yliopistossa ja valmistut sieltä määräajassa pois. "

Team Darra, Joana & Joana

Näkymää yliopiston portailta.

Joãon mukaan Euroopan vanhin kirjasto. Vieressä kirkko sekä häät.

.. ja häiden vieressä oli yksi Euroopan antiikkisimpa yliopistoja. Ja Torre de Almedina.

Patsaat ja opiskelijaperinne: Pala koulupuvun riepua pönöttäjille.

Katedraali Sé Velha, pala täydellisintä roomalaista arkkitehtuuria Portugalissa.

Kaksi asiaa, jotka nostaa hymyn huulille: paikallisherkku ja lehteä tavaava pappa. @ Cafe Sé Velha.

Parque Verde, Vihreä puisto. Ei uskois.

Parque Verde ja uusi unilelu.

Sillan alla. Edessä Rio Mondego.

Coimbran viimeisin tuttu. Jokaisessa pihassa tuntuu olevan koira. Iso sellainen.

"Mulla on ihan valmiit lauseet, mutta en ymmärrä mitä mulle vastataan."

(Kyllikki Villa, Vanhan rouvan lokikirja)

Pohdintojani Batoto Yetussa.

Vaikka pesen edelleen jälkipyykkejä Coimbrasta, reissu tuli todella tarpeeseen. Kuluneella viikolla olen usein suunnitellut tunteja sanakirjan kanssa erilaisia harjoitteita, mutta joissain vaiheessa olen tajunnut, etteivät ihmiset edes puhu niillä sanoilla, mitä opus minulle syöttää. Puhekielen tuntemus ja ammattikieli uupuu. Tahdoin opetella leikkimään tässä kulttuurissa - Niinpä aloitin klovni-kurssin EVOE:n koulussa. Siellä saan rauhassa olla niin pelle kuin mahdollista, ja ehkä opin nauttimaan vielä enemmän elämän naurettavuudesta. Huumori on ase, johon aina palaan. Toivottavasti klovneilu vie sitä eteenpäin.
Alkuviikosta kulttuurishokin toinen vaihe, alakulo ja epätoivo tulivat esiin. Ghetossa työskentely, teatteriryhmän perustaminen sekä lukuisten tuntien mietintä "miten sanon tämän portugaliksi" tuntuivat raskaalta varsinkin kun tunnen itseni: Alan aina improamaan ryhmänvetotilanteessa, sillä koskaan ei voi ennakoida ihmisten määrää tai fiiliksiä. On raskasta, että improaminen portugaliksi ei ole vahvuuksiani (ainakaan vielä).


Kun ohjasin Paco de Arcosissa nuoria tyttöjä tiistaina, tahdoin tehdä alkuun sopimuksen. Kerroin, että minun on vaikeaa ymmärtää kieltä, varsinkin jos kymmenen tyttöä huutavat sitä yhtä aikaa. Toivoin että käden ylös nostaminen olisi merkki hiljaisesta työskentelystä. Ja ihme kyllä, sopimukseni ymmärrettiin ja se toimi suurimman osin aikaa. Huomasin tanssiope-Luísan tarkkailevan ryhmädynamiikkaa tukevia harjoitteita (ryhmään tuli sopivasti kolme uutta tyttöä) ja kun tuli hänen vuoronsa vetää afrotanssi-tunti, hän istuikin tyttöjen kanssa alas. Käsi kädessä. Viime kertojen korvia huimaavan huudon sijaan. Hän tahtoi puhua tyttöjen kanssa rauhassa. Pieni voitto.

 Teatteriryhmän perustaminen tai edes ensimmäisen työpajan aikaasaaminen Batoto Yetuun olikin sitten raastavampi prosessi. Ongelmana on, että jopa teatteriryhmää tahtovilla on suuria hankaluuksia toimintaan sitoutumisen kanssa. Pomoni Teresa sanoi sen olevan vakava ongelma, sillä ihmisillä ei tunnu olevan aikakäsitystä ja he pelkäävät vastuuta. Ymmärsin tuskan, mutta päätin yrittää järjestää ensimmäisen tapaamisen torstaina. Tätä ennen kävin läheisessä koulussa juttelemassa asiasta. Auditorioon pitäisi tulla tekemään jokin markkinoiva tempaus. Glups.

Haastavaksi homman tekee myös nuorten kanssa toimivien asenne; Mikään pitkäjänteinen työskentely ei ole koskaan onnistunut, ja haistan pessimismiä ilmassa. Päätin ajatella, että jos ei ryhmää saada aikaiseksi, niin edes täsmäiskuja, lyhyitä työpajoja voisi tarjota. Torstain tapaamiseen paikalle liukui neljä nuorta, ja päätin laittaa ovet kiinni puoli tuntia sovitun tapaamisajan jälkeen. Olin jollain tavalla helpottunut, että porukka oli pieni. Olin suunnitellut ryhmädynamiikkaa lämmittäviä harjoitteita - katsoin tyyppejä uudelleen ja päädyimme tekemään nykärikoreografiaa.

Se niistä suunnitelmista jälleen.

Tilanne päällä.

 Nyt sunnutai-iltana kulunutta viikkoa ajatellessa ei tunnu enää niin raskaalta. Täytyy laskea omaa rimaa ja olla iloinen niistä pienistä voitoista, jota olen tähän mennessä saavuttanut. Ehkä minun ei tarvitse muuttaa koko maailmaa, vaan aloittaa pienistä paloista. Opetella sitä kärsivällisyyttä. Jo se, että olen kyennyt työskentelemään minulle uudella kielellä ja saanut kontaktin nuoriin, joita vähän pelkään, on aika siisti juttu. Tulee niistä kohtaamisista sitten säännöllisiä tai ei.


Huomaan, että suurimpia muutoksia minussa kuluneen parin kuukauden aikana on, etten odota muilta ihmisiltä niin paljon kuin ennen. Olen vastuussa omasta onnestani, itsestäni ja vain minä voin taputtaa itseäni selkään tai vaihtoehtoisesti jäädä surkuttelemaan epämääräisyyttä ja vastoinkäymisiä. Täällä olen vain minä, ilman tuttuja tukiverkkoja. Luomassa identiteettiä, joka ei ole riippuvainen ympäristöstä vaan omasta asenteestani.

Ja vitsi, että suosittelen tällaista matkaa joka ikiselle.

Beijinhos,

Anni

Coimbran katoilla