Kartalla taas!

"Dói-me a cabeca e o universo" -Pessoa

No Hate Ninjas: Dance for the Better World! -flashmob

Viime ajat ovat olleet yhtä suunnistusta. Paikannusta: Mistä tulin, minne menen, ja mitä nyt tapahtuu! Nämä muutokset, taitekohdat elämässä ovat aina mulle se kinkkisin osio: Eteisessä oleminen. Tällä kertaa olen viettänyt eteisessä koko helmikuun nauttimalla sydämeni kyllyydestä Lissabonin väreistä, yllättävistä kohtaamisista, liikkeestä ja lukuisista eksymisistä. 
Saan koko ajan huomata, että mitä tahansa suunnittelen, se tuskin toteutuu. 
Olen kuullut, että portugalilaisten paras ominaisuus on hurjan nopea sopeutumiskyky muutoksiin. Huomasin äsken, etten enää jaksa hermostua jatkuvista käänteistä. 

Tänään oli mitä kaunein kevätpäivä, vietin piknikiä Jardim do Torelissa. Illalla olin päättänyt sanoa hyvästit Avenida da liberdaden - forrójameille, kadulle, josta löysin syyskuussa uuden ilon aiheen arkeeni. Olin juuri lähtemästä kotoa, kun alkoi sataa kaatamalla. Heipähei katutanssi. Otin sen merkkinä kirjoittaa pitkästä aikaa ajatuksia ylös.

 On siis kevät. Hurjaa. Pidimme helmikuun toinen päivä ranskalaisen kaverini kertomuksen innoittamana tervetulobileet keväälle. Ranskalaisen riitin tapaan valmistettiin crepesejä ja poltettiin paljon kynttilöitä. Ystäväni Johan oli crepes -mestari, ja minä taas rituaalimestari. Hyvin virallisessa rituaalimenoissa minun tehtävänä oli kysyä vierailta, mitä he tahtovat jättää talven mukana taakseen. Sinänsä huvittavaa kysyä tätä helmikuun alussa. Mutta mitä minä tahdoin jättää?

Talven mukana tahtoisin jättää turhan huolen ja luottaa enemmän intuitioon, se on osunut oikeaan aika monessa mutkassa. Tahdon jättää muiden miellyttämisen. Tämän jäisen sateen, joka esti minua tänään forróilemasta. Tahtoisin sietää yhä enemmän eksymistä. Eilen yöllä eksyinkin lempi-labyrinttiini Alfaman kaupunginosaan. Yksin, kahden aikaan yöllä. Kaikkien näiden kuukausien jälkeen. Lähdin kesken kaverieni "ystävyys-vuosipäivä-pippaloista" (jossa muun muassa palvottiin alttarilla bileiden pitäjiä ja pidettiin paperihattuja... näitä ihmejuhlia riittää). Tajusin, että tahdon vain kävellä. Yksin. Ehkä löytää sympaattiseen Tejo-baarin, jossa viikonloppuisin lauletaan bossa novaa brassien kanssa. Yhtä kaikki, eksyin. Labyrinttimaisilla kaduilla vastaan tuli tasan yksi nainen. Eikä pelottanut. Aika villiä. Sitten löysin bussipysäkille ja törmäsin jo perinteeksi muodostuneessa yöratikassa naapurini Liinan, jonka kanssa jorisimme illan tapahtumat. Niin kotoisaa, että vähän rintakehästä puristaa jättää tämä kaikki. No niin, kartalle jälleen.

Kun loppu lähenee, Teatro Comunitario -projektissa olen juurtunut enemmän Caxiaksen köyhään lähiöön. Istuessa kuppiloissa työparini Claudian ja lähiön aktiivi São:n kanssa ja kuunnellessa tarinoista vallankumouksesta, poliittisista vangeista ja puutarhojen salaisuuksista sydän pakahtuu ihmisten avoimuudesta ja miljoonista tarinoista, jotka jokainen kasvo kätkee alleen. Projektin ensimmäisessä osassa lähestymme ihmisiä karttatyöskentelyn avulla, jossa ihmiset saavat kertoa heitä kutkuttavista paikoista. Sitten teemme kierroksen näihin paikkoihin ja syvennämme jo kerrottujen tarinoiden maailmaa ja haastamme lisätehtävillä. Tulevana tiistaina lähiössä yhteinen iltama, jossa jo projektin karttatyöskentelyyn osallistuneet henkilöt tuodaan yhteen. Haimme rahaa Gulbeinkein - säätiöltä, että minä voisin jatkaa projektissa, mutta logo sé ve. Myöhemmin sen näkee.

Samalla, kun olen laittanut itseäni kartalle ja yrittänyt prosessoida kaikkea, mitä täällä on koettu, laajensin karttatyöskentelyä Grupo de Teatro Batoto Yetuun, jota ohjaan. Tahdoin, että osallistujat piirtävät itsestään kartan ja paikallistavat muun muassa tunteet sekä parhaan kohdan omassa kehossaan.
Yksi tyttö hoki aina: "Ei mulla ole tunteita, en minä pelkää mitään". Silmät kiinni -kaatumisten-lentämisten yms. luottamusharjoitteiden jälkeen hän oli se, joka tahtoi piirtää pisimpään omaa kehonsa karttaa ja paikallistaa eri tunnetiloja.

On hellyyttävää nähdä, kuinka välillä villiintyvät neidot huomaavat minut käsi ojossa nurkassa (hiljaisuuden merkki). He jopa pyytävät anteeksi, jos joudun selittämään tehtävänannot toiseen kertaan. Pidän heidän loppumattamasta energiasta ja lapsenomaisesta ilosta, vaikka useat heistä ovat teini-iässä. Ennakkoluulottomuudesta kokeilla nykyteatterimaista kerrontaa, kuten monologien ja tanssiharjoitteiden yhdistämistä. Olemme tehneet paljon sanattoman teatterin harjoitteita. Oli onni, että pääsimme yhdessä katsomaan kansainvälisestä kuulun Chapito -ryhmän Dr. Jekyll and Mr. Hyde -esitystä. Projektin koordinaattori työskenteli ennen tälle ryhmälle. Hän sai liput lähiön nuorille ja meille vaihtokauppana: Batoto Yetun tanssijat käyvät opettamassa Chapitossa toimivassa teatterikoulussa afrikkalaista tanssia. Jälleen sydän pakahtuu tyylistä, jolla täällä asioita hoidetaan: Kun rahaa ei ole, vaihtokaupat kunniaan! Kunpa Suomeenkin rantautuisi yhä vahvemmin vaihtokaupan aikakausi ja lopetettaisiin turhat jorinat aikapankki-systeemin myötä katoavista verovaroista.
(Aikapankki-ideassa siis vaihdetaan eri palveluja ilman rahaa ja tätä ilman valuuttaa toimivaa palvelua yritettiin vääntää veronalaiseksi. Lisätietoa palvelusta: http://www.aikapankit.fi/)

Sukeltamassa Chapito -teatteriin

Aika ja raha ja silleen. Olen ollut aika onnellinen tämän puoli vuotta, eläessäni alle kolmella sadalla eurolla kuussa. Ei se helppoa ole edes Portugalin hintatasolla, mutta tulee käytettyä enemmän luovuutta ja nautittua uusista keksinnöistä. Olen löytänyt jännittäviä juttuja kadulta ja pienen tuunauksen jälkeen niistä on sukeutunut miltei hipsteri-tuotteita. Olen levittänyt suomalaisen porkkanakakun ilosanomaa (ja lisännyt vähän omia mausteita), joten tällä hetkellä eräässä Leirialaisessa kasvisravintolassa saattaa olla tarjolla "Bolo da Annia" eli Annin leivosta.

The carrot cake lovers!

Lissabon yllättää. Sade on lakannut. Sain puhelun. Lähden sunnuntai-illan ratoksi tanssimaan forróa, kuulemaan brassirytmejä ja saamaan energiaa viimeiseen viikkoon täällä. 

Beijinhos,

Anni

Tie Costa da Caparicassa