Finding Lusomania: Pieniä merenneitoja aamupalaksi, por favor.

Poor homeless guy

Rapukävelyllä eteenpäin etanavauhtia

Raahauduin naapurini kanssa tänä aamuna klo 8 Rua de Pratalle. Huopien ja makuupussien lämmittämät paikalliset olivat jo kerääntyneet paikalle kolmensadan metrin pituiseksi rykelmäksi. En ollut nukkunut silmäystäkään, ja käperryin pian kääröksi keskelle katua. Odottamaan. Kaikki odottivat hiljaisuudessa. Ja minun odotukseni täyttyi neljä tuntia myöhemmin, puolenpäivän tienoilla. Pääsin katakombeihin Lissabonin katujen alle.

Kerran vuodessa on Lissabon-week, jolloin kaupunki avaa luukun keskelle katua, mahdollisuuden päästä tutustumaan maanalaiseen meininkiin kolmeksi päiväksi - ilmaiseksi. Havaitsin olevani ainut estangeira aamun tunneilla. Ihmettelin, miten paikallisia riittää muodostamaan jo puoli yhdeksän aikaan kilometrin pituista jonoa, joka kiemurtelee ketterästi katujen välissä. Yhdeksän maissa paikalle tuli tuttuja, joten pääsin nauttimaan viereiseen kuppilaan galaõni ja pasteís de natan, sillä yöllä vedetyt kahviöverit alkoivat jo menettää tehonsa.

Tajusin siinä pyöriessä etanavauhtia eteenpäin, että nautin jonotuksesta. Se muoto jotenkin rauhoittaa minua, sillä hetken tiedän, että minne olinkaan suuntaamassa.

Uusi kansainvälinen käsimerkki tekeillä..

Opettelin siinä brassituttavuuksieni kanssa joutessani Tiger-krääsäliikkeen mainoksesta portugalin ääntämistä ja katselin kerrankin Lissabonia alhaalta ylöspäin. Tähän mennessä olen käynyt miljoonilla miradouroilla, näköalanpaikoilla, joista näkyy koko kaupunki ja joki. Nyt makasin selälläni ja näin ylöspäin parvekkeille kerääntyviä tarkkailijoita, mummoja ja puluja. Tällä viikolla olen paljon pohtinut yksinäisyyden ja yksin olon, seurallisuuden ja seuraan pakenemisen tematiikkaa. Miten löytää sille balanssi vieraassa kulttuurissa, kun tuttu lähipiiri uupuu. Siinä jonotellessa unettoman yön jälkeen tunsin suurta yhteenkuuluvuutta, vaikka välillä en kyennytkään keskusteluun portugaliksi. Tarkkailin ihmismassaa. Tuijotimme vain samaa kadunkulmaa, jonka takaa aukeni luukku Lissabonin alle. Ja olihan se siistiä, kun sinne vihdoin sukellettiin 25 hengen ryppäissä, jyrkkiä portaita hapuillen. Ilma maan alla oli kosteaa, "jotta kaupungin rakenteet eivät romahtaisi"... Onneksi viimeksi näin kävi 1775, suuren maanjäristyksen ansiosta....


Leikin loppu - kadulla taas

Tuollaisissa joukkotapahtumissa on jotakin hienoa, mutta eihän noin neljän tunnin hengailusta ja lopulta parinkymmenen minuutin loppuhuipennuksesta olisi tullut mitään ilman hyvää seuraa. Seuraa, jossa voi vain olla. Verraten espanjalaisiin (tai madridilaisiin) tunnen tämän olemisen tavan ja sanattoman kommunikaation kotoisaksi. Ihmisillä ei ole kiire auttaa espanjaa ontuvaa kielipuolta, vaan he kuuntelevat kärsivällisesti loppuun. Jos olen törmännyt espanjalaisiin, olen huomannut, että puhun automaattisesti nopeammin ja kiihkeämmin, kuten kielen Madridissa opin. Täällä venytän sanoja ja pohdin pitkään, miten kääntää espanjasta jokin sana slaavilaiseen aksenttiin, Lissshboaan. Tuntuu, kuin en eläisi lattarikulttuurissa ollenkaan. Tai sitten en ole vielä suututtanut ketään, että lattikulttuurin raivo ja kiihko tulisi esiin. Olen ollut onnekas, kun olen saanut hengailla paikallisten kanssa, mutta kääntöpuolena on se, että heillä on jo omat kuvionsa ja rutiininsa täällä. On vaikeaa päästä osaksi tätä rytmiä. Ehkä kaipaisin välillä vertaistukea, joku joka ihmettelisi kanssani menoa ulkopuolelta. Sitä varten kai tämä blogikin on.

On omituista, miten paljon pieniä yhtäläisyyksiä olen löytänyt itäisimmän (ja kenties pohjoisimman) EU:n maan ja eteläisimmän, läntisimmän maan välillä. Kummallakin meillä on vieressä paha isoveli, joka tullessaan vierailemaan odottaa, että häntä palvellaan hänen äidinkielellään. Kummallakin on pitkä tausta metsäteollisuudessa. Kummallakin on melankolinen pohjavire. Kummatkin tykkäävät nöyristellä ja vähätellä itseään, vaikka välillä saisi olla ylpeä tuotoksistaan. Samanlainen vahva työmoraali, asiat tehdään hyvin, ei hutiloiden.

A Gaiola Dourada / La cage dorée. Portugalilaisen ja ranskalaisen appivanhempien kohtaaminen.

Tällä viikolla tutustuin lisää lähihistoriaan, kun katsoin kämppisten kanssa elokuvan A Gaiola Dourada. Se kertoo tositapahtumiin pohjautuvan kuvauksen Portugalista diktatuurin aikaan Ranskaan töiden perässä lähteneistä perheistä, jotka toimivat lähinnä ranskalaisten palvelijoina. Teema on sikäli lähellä, että kämppikseni on itse muuttanut tänne "takaisin" 15 -vuotiaana, sillä hänen äitinsä ja isänsä olivat lähteneet Portugalista Ranskaan pakoon diktatuuriajan kireää tilannetta. Taloudenhoitajiksi ja rakennustyömaille, kuten kaikki muutkin evakot. Palveltuaan ranskalaisia parikymmentä vuotta, ranskalaiset eivät olisi millään tohtineet luopua tunnollisista palvelijoistaan. Elokuvassa portugalilaisten nöyristely ranskalaisten edessä tuo aavistuksen mieleen Suomi-Ruotsi -suhteen. Kämppikseni äiti itki, kun näki elokuvan. Suosittelen lämpimästi kaikille, jota maiden väliset valtasuhteet ja evakko-teema kiehtoo.

Lahjakas valokuvaaja-piirtäjä-lingvisti- Vanessa.

On paljon puhetta kriisistä, rahasta ja rahattomuudesta. Olen tutustunut yllättävän paljon visuaalisen puolen taitelijoihin maalaajiin ja valokuvaajiin, jotka sinnittelevät myymällä kirpputorilla hyvin tehtyjä Lissabon-paitoja ja antamalla englannin tunteja. Olen kuullut arkkitehtiäidistä, joka hylkäsi 2- ja 4-vuotiaat lapsensa ja lähti Australiaan töihin. Hän ei ole nähnyt lapsiaan yli vuoteen eikä ole suunnittelemassa paluuta. Kun ennen Portugalissa laulettiin kaihoisaaa fadoa merille lähteneiden miesten perään, oli edes toivoa, että merimiehet yrittävät palata kotiin. Nykypäivän fadon ero onkin siitä, että Portugalista maailmalle lähtevät ihmiset eivät enää palaa takaisin.

Ahaa!-elämys Carcaveloksen rannalla

Töissä olen saanut oman taideprojektini ideariihen aluille, kun katsoin lähelle. Siinä vaiheessa, kun selitin syöväni pieniä merenneitoja aamupalaksi (sereia = merenneito, cereal = murot), tajusin, että siinä se on. A Pequena Sereia. Pieni merenneito. Ensimmäinen tarina, jonka luin portugaliksi. Se on myös ensimmäinen satu, jonka muistan lapsuudesta. Ensimmäinen Disneyn VHS, jonka videopaketin purin jännityksestä hajalle. Niinpä niin. Tarvitsin itse projektilleni teeman, lähtökohdan, josta voin työstää erinäisiä installaatioita ja workshoppeja. Joka kerta lukiessani uudelleen tarinaa löydän uusia koskettavia teemoja: Mitä olet valmis menettämään, kun tahdot kohdata suuren tuntemattoman? Miksi tuntematon kiehtoo? Tarinassa tyyppi menettää äänensä ja saa vastapalkkioksi jalat, joilla jokainen askel on kuin veitsillä kävelisi. Kuinka identiteetti muuttuu, kun yhtäkkiä kehosi muuttuu? Mitä valintoja elämässä teet? Jos sinun pitäisi valita, pelastaisitko lopulta itsesi vai rakkaimpasi? Pieni merenneito uhraa itsensä ja muuttuu merenaalloiksi. Ideoita on vaikka kuinka paljon, vielä vaan puuttuu kyky sanallistaa portugaliksi. Huomenna tosin alkaa eräänlainen sanallistaminen, kun Batoto Yetuun saapuu joukko kulttuuri- ja sosiaalialan tutkijoita sekä paikallista väkeä seminaatiin. Sain tehtäväksi vetää portugaliksi "ice-breakereita", lämmittää ja pehmittää seminaarin tunnelmaa aluksi. Saada toiminnallistettua, kehollistettua itse tapahtumaa. Tästä se lähtee.

Mutta ensin lähtee forró soimaan, sillä katujamit kutsuvat taas. On kesän "viimeinen ilta", sillä huomenna alkaa virallisesti syksy. Tässä hetkiä tältä viikolta. Voikaa hyvin.

Pupu tuli töihin! Voi sitä riemua.

Koulut alkoi paikallisilla Harry Pottereilla.

Illallista opiskelijabileiden jälkeen Miss Madeiran ja muiden kaunokaisten kanssa.

Illallista / aamiaista klo 5 sunnuntaina ennen katakombeja

Vaalit tulossa: juna-asemilla kaiu'tetaan lupauksia.

12 kaupunginvaltuuston patua, 24 poskipusua. Nää tyypit tuli pönöttämään Batoto Yetuun kesken työpäivän "ilmaisemaan kiinnostuksensa toimintaa kohtaan"....