WC-paperia, tanssia ja lärvit Leiriassa.

Heräsin tänä aamuna sateeseen. Ajattelin, että nyt Atlantti viimein näyttää hyisevän mahtinsa mutta juostessa Rio Tejon rannalla tunsin vain lämpimän pikkusateen kasvoilla. Kämppikseni pitävät minua vinksahtaneena, kun nautin sateessa juoksemisesta. Ehkä olenkin vinksahtanut. Sitä tuntee olonsa niin pieneksi, kun vieressä valtameri hakkaa aalloillaan rantaa ja taas hetken verran muistan suuremman perspektiivin.

Heräsin tänä aamuna myös siihen, että olin kuulevani kissan naukunaa. Matkasin viikonloppuna Lissabonista Leiriaan ja takaisin Kika -kissan kanssa takapenkillä. Hän naukui tasaiseen tahtiin, kun maisemat vaihtuivat urbaanista pääkaupungista Leirian maalaistunnelmaan. Kaverini Andre täytti 23 vuotta ja minut oli kutsuttu syntymäpäiville. Syntymäpäivillä, jotka pidettiin paikallisessa kuppilassa "syö ja juo juo niin paljon kuin haluat"- meiningillä, löysin viimeinen Portugalin ytimen.  

Ahtauduimme kolmenkymmenen hengen seurueessa ravintolaan, jossa televisio (tottakai) huusi jalkapalloliigan tilannetta. Viiniä, niin punaista, valkoista kuin vihreääkin kannettiin tauotta pöytään ja yhteiset suuret ruokavadit lihoineen, kultakalapaistoksineen, ranskalaisineen ja riiseineen upposi ennätystahdissa nälkäisiin suihin. Viereisessä pöydässä hoilattiin paikallista juomalaulua ja välillä karjahdettiin, kun toosassa tuli maali. Leiriasta kotoisin oleva Joana kuvaili, että nyt syödään kuin eläimet viidakossa, ruuan pikantteja vivahteita ei jäädä maistelemaan. Hän tokaisin leikillään: "You found the soul of Portugal. Eat fast, drink fast - watch football and scream!" Kolmen tunnin illallisen jälkeen Lusomanian sielun (ja punaviinin) löytäneenä puhuin parempaa portugalia kuin koskaan, päädyin elämäni ensimmäiseen metallimusiikin discoon - ja koin mitä kaameimman kankkusen (ensimmäistä kertaa tässä maassa).

kaunis, kauniimpi, Joana

Smile of the birthday boy

Viikonlopun aikana opettelin Leirian yöllisellä kadulla perinteistä tanssia ja kuuntelin viimeisiä vaalilupauksia, sillä kunnallisvaalit olivat eilen. Sain myös selittää kaverini synttärilounaalla hänen vanhemmilleen saunan hienoutta ja oikaista jälleen kerran käsitettä, että Suomessa kaikilla olisi taskut täynnä seteleitä ja köyhyyttä ei tunneta. Kaverini äiti oli lukenut tutkimuksen, että pohjolassa elää maailman onnellisimmat ihmiset. Tähän Erasmus-vuotensa Suomessa viettänyt kaverini tokaisi, että siellä tehdään myös toiseksi eniten itsemurhia koko maailmassa. Onnellisuus on niin suhteellinen käsite. Tällä hetkellä minulle onnea tuovat tuollaiset perhepäivälliset, keskustelut ja ihmisten arjen näkeminen, Portugalin ihmeellinen valo (vaikka sataakin!) sekä ihmisten vilpitön anteliaisuus. Rahasta ja kriisistä jauhetaan kyllä, mutta pienistä arjen luksushetkistä, kuten kahvitteluista rantakahvilassa tai joka lauantaisesta ravintolapäivällisestä perheen kanssa ei tingitä. Elämän laatuun panostetaan, vaikka sitten vähemmällä rahalla.

Miten edistää yhteisöllistä henkeä? Siinäpä kysymys, jonka seinälle taiteilin.

Sanakirja, tussit ja integraatio-hirviö

Viime viikolla pääsin ensimmäistä kertaa tekemään jotain konkreettista organisaatiossani. Asioiden ja projektien alkaminen on ollut älyttömän hidasta, se on kai ensimmäinen merkki latinokulttuurista.
Batoton tiloissa järjestettiin maanantaina seminaari / yhteinen vapaamuotoinen illallinen, johon osallistui  yliopiston tyyppejä niin Portugalista kuin Brasiliastakin sekä paikallisia nuoria, Batoton tanssijoita sekä Caxiaksessa asuvia perheitä. Yliopiston tyypit tulevat työskentelemään Caxiaksen lähiöön syksyn aikana, tuottamaan yhteisöllistä toimintaa. Aiemmin päivällä minun tuli pohdiskella integraatiota (hirveä sanahirviö), ja miten edistää keskustelua siitä seminaarin aikana. Levittelin ympäri Batoton tiloja kysymyksiä, joissa kysyn muun muassa, että mitä ihmettä integraatio kellekin tarkoittaa. Kuka päättää, mihin pitää integroitua, päästä sisään toiseen kulttuuriin. Kenen takia integraatiota tahdotaan, mistä se alkaa, mihin se loppuu? Keskusteluun sai osallistua post -it -lapuin.

työkaluna WC- paperi, tavoitteena tutustuminen

Illallisella minun tehtäväni oli äkkiseltään saada ihmiset rentoutumaan ja vetää joku toiminnallinen harjoite portugaliksi. Lähettyvillä oli vessapaperirulla, jota päätin alkaa heitellä seminaariväen kanssa. Pyysin katsekontaktia ja nimiä. Keskittymistä antamiseen ja vastaanottamiseen. Sitten pyysin jokaista ottamaan niin paljon paperia, kuin he yleensä tarvitsevat. En tiedä, rentouttiko portugalin mongerrukseni vai tehtävänanto, mutta ihmiset nauroivat ja vaikuttivat nauttivan, kun pyysin kertomaan heidän elämästään niin monta asiaa, kuin heillä on wc-paperin paloja käsissään. Jotkut olivat ottaneet paperia reilulla kädellä, joten harjoite hiukan venähti.. Itse aloitin esimerkillä, mistä pidän ja tajusin samalla, etten ollut yhtään miettinyt etukäteen mitä sanoa. Improvisointini oli tapahtumasta kuvatun videon mukaan suhteellisen huvittavaa: "Eu gosto.. pasteís de Belem!" Eli kerroin pitäväni portugalaisten paikallisherkusta. Hyvä alku. Taisin myös kertoa pitäväni liikkumista ja muutosta tärkeänä. Ja aurinkoa. Oli kuitenkin mahtavaa huomata, että riippumatta siitä, tuliko ihminen Atlantin toiselta puolen brasseista tai Portugalin pikkukylästä, he nauttivat samoista asioista elämästä. Sain suljettua harjoitteen jakamalla ajatuksen wc-paperiharjoitteen takaa: Kun menet toimimaan mihin tahansa yhteisöön, on tärkeää olla avoin ja uskaltaa antaa paloja myös omasta elämästään, eikä olettaa, että vain toinen osapuoli avautuu. Niin voi syntyä jotain aitoa. Tuosta lopetuksesta olen sentään ylypiä. Sitten päästiin syömään!

Paikallisen mamman taikomaa perinteistä ruokaa, nam!

Illallisen ja vapaan keskustelun jälkeen ilta päättyi afrikkalaisen tanssin opetteluun. Batoto Yetun tanssijat näyttivät mallia ja pian sitä tömisteltiin kaikki samassa rytmissä lähiön lapsesta yliopiston professoripatuun. Huomasin jälleen, miten ihmeellinen voima rytmillä ja liikkeellä on. Emme tehneet mitään älyttömän vaikeita kuvioita, mutta jo yhteinen rytmi, liikkeessä tilan kiertäminen  ja lantion käyttö sai hien pintaan ja toi mieleen alkukantaisen rituaalin.

Todellisen rituaalisen tanssin hurman koin sitten keskiviikkona Clube Belezassa, jossa Batoto Yetu- tanssiryhmällä oli ensimmäinen show. Kello läheni puolta kahtatoista, kun baari alkoi pikku hiljaa täyttyä afrikkalaisen musiikin ystävistä. Esityksen aikana oli hämmentävää huomata, miten jotkut arjessa ujohkot tytöt muuttuivat lavalla täysin.  Tytöt ottivat eri rooleja kesken tanssin ja poistuivat lavalta käyttäen joka kerta tiettyä kuviota. Tanssi oli pitkälle koreografisoitua. Batoto Yetun äärettömän ammattitaitoiset perkussionistit tekivät upeaa työtä ja hyppäsivät välillä itsekin tanssimaan. Shown lopuksi tanssijat hyppäsivät yleisön sekaan ja ilta jatkui vapaalla jammailulla..

Before sound check

Projektipäälliköt Teresa & Susana neuvottelemassa

Treenausta

Lisää viime hetken treenausta

Dokumenttia elämästä Angolasta ja viimeiset hetket ennen lavalle menoa

JAMBO!

final do show!

Huikea viikko siis takana. Tällä viikolla tulisi pohtia, miten lisätä dynaamisia / teatterillisia elementtejä Batoton toimintaan. Se voi olla haastavaa, sillä he ovat omien sanojensa mukaan kauan tehneet asiat samalla tavalla. Tanssitoimintaa tahdotaan uudistaa, mutta samalla pelätään, että luovutaan alkuperäisestä muotista. Se on sitä integraatiota. Miten integroida uusia muotoja mukaan perinteiseen kulttuuriin. Muutos on aina vaikeaa, mutta hyvästä. Näitä juttuja lähden pohtimaan. Mutta ensin käyn lunastamassa läheisestä O Banco Alimentar contra a fome - paikasta viikon ruokalahjoitukset vietäväksi töihin. 
Antaa sataa vaan, täältä tullaan lokakuu!

Beijinhos,

Anni

Leiria: Final do verão !